Ker­to­mus rik­kaas­ta mie­hes­tä ja La­sa­ruk­ses­ta avaa nä­ky­miä ajan ra­jan tuol­le puo­len ikui­suu­teen.

Jee­sus tah­toi ha­vah­dut­taa ih­mi­siä miet­ti­mään ian­kaik­ki­ses­ti kes­tä­viä ar­vo­ja. Hän va­roit­taa pal­ve­le­mas­ta kah­ta her­raa: ”Te et­te voi pal­vel­la sekä Ju­ma­laa et­tä mam­mo­naa” (Matt. 6:24).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti al­kaa ku­vauk­sel­la mie­hes­tä, jon­ka vaat­teet oli­vat hie­noin­ta pel­la­vaa ja purp­pu­raa. Hä­nen elä­män­sä oli päi­väs­tä päi­vään pelk­kää ylel­li­syyt­tä ja juh­laa.

Sen si­jaan La­sa­rus vi­rui rik­kaan mie­hen por­tin vie­res­sä. Hän kär­si nä­läs­tä ja oli­si ha­lun­nut syö­dä mu­ru­sia, jot­ka tip­pui­vat rik­kaan herk­ku­pöy­dis­tä. Koi­rat tu­li­vat ja nuo­li­vat hä­nen pai­sei­taan.

Tär­kein puut­tui

Ri­kas mies eli joka päi­vä iloi­ten ja lois­te­li­aas­ti. Hän­tä ei häi­rin­nyt mil­lään ta­val­la port­tin­sa pie­les­sä vi­ru­va köy­hä ja näl­käi­nen. Mie­hel­lä oli kaik­kea ajal­lis­ta hy­vää, mitä tämä maa­il­ma voi an­taa. Muu­ta hän ei kai­van­nut­kaan.

Elä­mää ei kui­ten­kaan voi ra­ken­taa pel­käs­tään omai­suu­den va­raan. ”Tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut – ke­nel­le se jou­tuu?” (Luuk. 12:20.)

Hä­nel­tä puut­tui elä­män tär­kein asia: sy­dä­men us­ko. Hän oli epä­us­kon­sa täh­den it­se­käs. Us­kon he­del­mä­nä syn­tyy rak­kaus lä­him­mäi­sen aut­ta­mi­seen.

Osat vaih­tui­vat

Ker­to­muk­ses­sa niin rik­kaan kuin köy­hän­kin elä­mä päät­tyi. Osat vaih­tui­vat ian­kaik­ki­suu­des­sa.

Ri­kas mies jou­tui kuo­le­man­sa jäl­keen tuo­ne­laan eli ka­do­tuk­seen. Hän näki La­sa­ruk­sen on­nen ja au­tuu­den. Lii­an myö­hään hän he­rä­si nä­ke­mään sie­lun­sa ti­lan ja ha­lu­si La­sa­ruk­sen tu­le­van lie­vit­tä­mään hä­nen tus­kaan­sa. Raa­ma­tun mu­kaan tai­vaan ja ka­do­tuk­sen vä­lil­lä on yli­pää­se­mä­tön juo­pa.

La­sa­rus pää­si kuo­le­man­sa jäl­keen Ab­ra­ha­min hel­maan. Sil­lä tar­koi­te­taan La­sa­ruk­sen ja Ab­ra­ha­min hy­vää osaa tai­vaas­sa Ju­ma­lan luo­na. Ab­ra­ham lu­et­tiin Ju­ma­lan edes­sä van­hurs­kaak­si us­kon kaut­ta. Nimi La­sa­rus tar­koit­taa, et­tä Ju­ma­la on aut­ta­nut. Ju­ma­la oli aut­ta­nut hä­net elä­vään us­koon.

Us­ko en­sim­mäi­sel­lä si­jal­la

Ker­to­mus­ta ei pidä tul­ki­ta si­ten, et­tä rik-kaus si­nän­sä oli­si es­te us­ko­mi­sel­le ja tai­vaa­seen pää­syl­le. Sa­moin köy­hyys it­ses­sään ei ole tae ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä tai­vaas­sa. Van­han tes­ta­men­tin pat­ri­ark­ka Ab­ra­ham oli ri­kas mies ajal­li­ses­ti. Kui­ten­kin tär­keim­pä­nä asi­a­na elä­mäs­sään hä­nel­lä oli elä­vä us­ko Ju­ma­laan.

Raa­mat­tu va­roit­taa rik­kau­den vaa­rois­ta. Kiin­ty­mi­nen ajal­li­seen rik­kau­teen voi tul­la us­ko­mi­sen es­teek­si. Toi­saal­ta ajal­li­sen elä­män vas­toin­käy­mi­set, ko­et­te­le­muk­set, me­ne­tyk­set ja köy­hyys­kin voi­vat ai­heut­taa ka­teut­ta, kat­ke­ruut­ta ja sa­mal­la us­kos­ta luo­pu­mis­ta. Sen vuok­si oli­si tär­ke­ää, et­tä elä­män ar­vo­jär­jes­tyk­ses­sä us­ko oli­si ai­na en­sim­mäi­sel­lä si­jal­la, tu­li­pa elä­mäs­sä vas­taan mitä hy­vän­sä.

Pa­ran­nus pi­tää teh­dä eli­nai­ka­na

Tai­vaan ilos­sa ja au­tuu­des­sa ei tun­ne­ta enää mi­tään mur­hei­ta. Ri­kas mies pyy­si Ab­ra­ha­mia lä­het­tä­mään La­sa­ruk­sen isän­sä ta­loon pu­hu­maan hä­nen vii­del­le vel­jel­leen, et­tei­vät he­kin jou­tui­si sa­maan vai­van paik­kaan. Hä­nel­le vas­tat­tiin: ”Heil­lä on Moo­ses ja pro­fee­tat. Kuul­koot hei­tä.” (Luuk. 16:29.)

Mies ei epä­toi­vos­saan hel­lit­tä­nyt, vaan pyy­si, et­tä joku kuol­lei­den jou­kos­ta me­ni­si hei­dän luok­seen, jot­ta he te­ki­si­vät pa­ran­nuk­sen. Jee­sus tie­si omas­ta ko­ke­muk­ses­taan, et­tä kaik­ki ih­mi­set ei­vät us­ko­neet hä­neen, vaik­ka hän teki mo­nia ih­me­te­ko­ja.

Ju­ma­lal­la on maan pääl­lä val­ta­kun­tan­sa, jos­sa kai­kuu hyvä ja kut­su­va evan­ke-liu­min sa­no­ma. In­hi­mil­li­sen vii­sau­den ja ym­mär­ryk­sen kaut­ta us­kon sa­lai­suus ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ole­mus ei au­ke­ne.

Sen si­jaan Ju­ma­lal­le kel­pa­si ”tyh­män saar­nan kaut­ta nii­tä va­pah­taa, jot­ka sen us­ko­vat” (1. Kor. 1:21). Sa­no­ma pa­ran­nuk­ses­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta on yhä voi­mas­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­tun evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen omal­le koh­dal­le joh­dat­taa us­ko­jan­sa pe­ril­le tai­vaa­seen.

Teks­ti: Heik­ki Myl­ly­nie­mi

Ku­vi­tus­ku­va: Heik­ki Vuo­no­ka­ri

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 19.6.2019

EVAN­KE­LIU­MI: Luuk. 16:19–31

RAA­MAT­TU 1992:

Jee­sus pu­hui tä­män ver­tauk­sen: ”Oli ri­kas mies. Hä­nen vaat­teen­sa oli­vat purp­pu­raa ja hie­noin­ta pel­la­vaa, ja päi­väs­tä päi­vään hä­nen elä­män­sä oli pelk­kää ylel­li­syyt­tä ja juh­laa. Mut­ta hä­nen port­tin­sa pie­les­sä vi­rui köy­hä La­sa­rus, täyn­nä pai­sei­ta. Köy­hä oli­si näl­kään­sä ha­lun­nut syö­dä nii­tä ruo­ka­pa­lo­ja, joi­ta rik­kaan pöy­däl­tä pu­toi­li. Koi­rat­kin tu­li­vat sii­hen ja nuo­li­vat hä­nen pai­sei­taan.

Sit­ten köy­hä kuo­li, ja en­ke­lit vei­vät hä­net Ab­ra­ha­min huo­maan. Ri­kas­kin kuo­li, ja hä­net hau­dat­tiin. Kun hän tuo­ne­lan tus­kis­sa ko­hot­ti kat­seen­sa, hän näki kau­ka­na Ab­ra­ha­min ja La­sa­ruk­sen hä­nen rin­taan­sa vas­ten. Sil­loin hän huu­si: ’Isä Ab­ra­ham, ar­mah­da mi­nua! Lä­he­tä La­sa­rus tän­ne, et­tä hän kas­tai­si sor­men­pään­sä ve­teen ja vil­voit­tai­si kiel­tä­ni. Näis­sä lie­keis­sä on kau­hea ol­la.’ Mut­ta Ab­ra­ham sa­noi: ’Muis­ta, poi­ka­ni, et­tä sinä sait elä­es­sä­si hy­vän osan, La­sa­rus huo­non. Nyt hän saa tääl­lä vai­voi­hin­sa loh­dun, mut­ta sinä saat kär­siä tus­kaa. Sitä pait­si mei­dän vä­lil­läm­me on syvä, yli­pää­se­mä­tön kui­lu, niin et­tei tääl­tä ku­kaan voi tul­la tei­dän luok­sen­ne, vaik­ka tah­toi­si­kin, ei­kä siel­tä pää­se ku­kaan kui­lun yli mei­dän puo­lel­lem­me.’ Ri­kas mies sa­noi: ’Isä, minä pyy­dän, lä­he­tä hä­net sit­ten van­hem­pie­ni ta­loon. Mi­nul­la on vii­si vel­jeä - hä­nen pi­täi­si va­roit­taa hei­tä, et­tei­vät he­kin jou­tui­si tä­hän kär­si­myk­sen paik­kaan.’ Ab­ra­ham vas­ta­si: ’Heil­lä on Moo­ses ja pro­fee­tat. Kuul­koot hei­tä.’ ’Ei, isä Ab­ra­ham’, mies sa­noi, ’mut­ta jos joku kuol­lei­den jou­kos­ta me­ni­si hei­dän luok­seen, he kään­tyi­si­vät.’ Mut­ta Ab­ra­ham sa­noi: ’Jos he ei­vät kuun­te­le Moo­ses­ta ja pro­feet­to­ja, ei hei­tä saa­da us­ko­maan, vaik­ka joku nou­si­si kuol­leis­ta.’”

BIB­LIA:

Oli yk­si ri­kas mies, joka vaa­tet­ti it­sen­sä pur­pu­ral­la ja kal­liil­la lii­na­vaat­teil­la, ja eli joka päi­vä ilos­sa her­kul­li­ses­ti. Oli myös ker­jää­jä, ni­mel­tä Lat­sa­rus, joka ma­ka­si hä­nen oven­sa edes­sä täyn­nän­sä pai­su­mia, Ja pyy­si ra­vit­taa niis­tä mu­ruis­ta, jot­ka rik­kaan pöy­däl­tä pu­to­si­vat; mut­ta koi­rat myös tu­li­vat ja nuo­li­vat hä­nen pai­su­man­sa.

Niin ta­pah­tui, et­tä ker­jää­jä kuo­li ja vie­tiin en­ke­leil­tä Ab­ra­ha­min hel­maan: niin kuo­li myös ri­kas ja hau­dat­tiin. Ja kuin hän hel­ve­tis­sä vai­vas­sa oli, nos­ti hän sil­män­sä ja näki Ab­ra­ha­min taam­pa­na ja Lat­sa­ruk­sen hä­nen hel­mas­san­sa.

Ja hän huu­si, sa­no­en: isä Ab­ra­ham, ar­mah­da mi­nun pääl­le­ni ja lä­he­tä Lat­sa­rus kas­ta­maan sor­men­sa pää ve­teen, et­tä hän jääh­dyt­täis mi­nun kie­le­ni; sil­lä minä ko­vin vai­va­taan täs­sä lie­kis­sä. Niin sa­noi Ab­ra­ham: poi­ka­ni, muis­ta, et­tä sinä sait si­nun hy­vääs elä­mäs­sä, niin myös Lat­sa­rus pa­haa. Mut­ta nyt hän loh­du­te­taan, ja sinä vai­va­taan. Ja pait­si kaik­kia näi­tä on mei­dän ja tei­dän vä­lil­lä suu­ri juo­pa kiin­ni­tet­ty, et­tä ne, jot­ka tah­to­vat, ei he voi, ei­kä siel­tä tän­ne­kään tul­la. Niin hän sa­noi: minä ru­koi­len siis si­nua, isä, et­täs lä­he­tät hä­nen mi­nun isä­ni ko­toon; Sil­lä mi­nul­la on vii­si vel­jeä, to­dis­ta­maan heil­le, et­tei he­kin tu­li­si tä­hän vai­van si­aan. Sa­noi hä­nel­le Ab­ra­ham: heil­lä on Mo­ses ja prop­he­tat; kuul­koot nii­tä. Mut­ta hän sa­noi: ei, isä Ab­ra­ham: vaan jos joku kuol­leis­ta me­nis hei­dän ty­kön­sä, niin he pa­ran­nuk­sen te­ki­si­vät. Hän sa­noi hä­nel­le: el­lei he Mo­ses­ta ja prop­he­tai­ta kuu­le, niin ei he myös us­ko, jos joku kuol­leis­ta nou­sis ylös.