Olen nyt koh­tuul­li­sen pit­kä mies. Näin ei ole ai­na ol­lut. Lap­se­na olin luok­ka­ni kol­man­nek­si ly­hin. Kun pi­tuut­ta mi­tat­tiin, jäin toi­sek­si ly­him­mäk­si, sil­lä eräs tyt­tö, jota kut­sun Ro­sak­si, mi­tat­tiin mi­nua pi­dem­mäk­si. Ei hän sitä ol­lut, mut­ta hä­nel­lä oli tu­kas­sa hie­no ru­set­ti, joka kas­vat­ti hä­nen pi­tuut­taan rei­lus­ti.

Halu ol­la suu­rin tai ai­na­kin mui­ta pa­rem­pi on tut­tua meil­le kai­kil­le. Luu­len, et­tä moni muu­kin on ver­ran­nut it­se­ään toi­siin. Aku An­kas­sa Tep­po Tulp­pu ja Aku osoit­ta­vat, et­tei tämä ver­tai­lu pää­ty lap­suu­teen, vaan on hu­vit­ta­val­la­kin ta­val­la läs­nä myös mei­dän ai­kuis­ten elä­mäs­sä.

Tu­tus­tu­mi­nen päi­vän evan­ke­liu­miin osoit­taa, et­tei ope­tus­lap­sis­ta­kaan ole meil­le esi­mer­kik­si kuin eh­kä it­sem­me hy­väk­sy­mi­ses­sä. He­kin rii­te­li­vät sii­tä, kuka heis­tä on tai­vas­ten val­ta­kun­nan suu­rin.

On­nis­tu­mi­sen halu ei ole huo­no asia. Il­man­ ­sitä em­me on­nis­tu, ei­vät­kä Ju­ma­lan an­ta­mat lah­jat­kaan ole par­haas­sa käy­tös­sä. Yh­tä ai­kaa halu on­nis­tua sekä ol­la mui­ta pa­rem­pi joh­taa hel­pos­ti jat­ku­viin kiis­toi­hin. Näin tai­si käy­dä myös ope­tus­lap­sil­le. Tai­ta­va­na opet­ta­ja­na Jee­sus ei läh­te­nyt rii­taan mu­kaan, vaan opet­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta jo­tain hy­vin kes­keis­tä.

Seu­raa mi­nua!

Ai­kuis­ten ki­nas­te­lua ja Jee­suk­sen yri­tys­tä rat­kais­ta kiis­taa oli seu­ran­nut myös mui­ta ih­mi­siä, jois­ta ai­na­kin yk­si oli lap­si. Hä­net Jee­sus kut­sui luok­seen. Me ai­kui­set saa­tam­me aja­tel­la, et­tä ei lap­si ym­mär­rä. Hän ym­mär­tää usein enem­män kuin me ai­kui­set.

Jos mie­tim­me, mik­si lap­sen mie­li on apea, tu­li­si mei­dän ai­kuis­ten en­sim­mäi­se­nä miet­tiä, mitä it­se ajat­te­lem­me hä­nes­tä. Jos ajat­te­lem­me hän­tä ar­vos­ta­en ja rak­kau­del­la, op­pii lap­si ra­kas­ta­maan myös it­se­ään.

Jee­sus näki lap­sen. Täs­tä ar­vos­tuk­ses­ta syn­tyi yh­teys. Lap­si kuu­li ja ym­mär­si Jee­suk­sen kut­sun. Hän ot­ti kut­sun vas­taan tu­le­mal­la Jee­suk­sen luok­se. Sa­man kut­sun oli­vat ope­tus­lap­set­kin ai­ka­naan kuul­leet. Jee­sus oli tul­lut hei­dän luok­seen ja sa­no­nut: ”Tule ja seu­raa mi­nua!”

Ope­tus­lap­set oli­vat ot­ta­neet kut­sun vas­taan ja läh­te­neet seu­ra­maan Jee­sus­ta. Läh­te­mi­nen Jee­suk­sen mu­kaan oli kään­ty­mys­tä. Elä­mä, joka oli ai­kai­sem­min kul­ke­nut oman tah­don tie­tä, oli­kin nyt Jee­suk­sen seu­raa­mis­ta. Sana kään­ty­mi­nen voi­daan myös kään­tää sa­nal­la pa­ran­nus.

Näin ope­tus­lap­set oli­vat teh­neet. He oli­vat seu­ran­neet Jee­sus­ta. He oli­vat jät­tä­neet oman ar­ki­työn­sä ja sii­tä tu­le­van palk­kan­sa. Jee­suk­sen seu­ras­sa ole­mi­nen oli ol­lut luo­pu­mis­ta mo­nis­ta asi­ois­ta. Ei­vät­kö he si­ten voi­si saa­da pal­kak­si myös jo­tain it­sel­leen? Voi­si­vat­ko he ol­la suu­rem­pia?

Tämä on mah­dol­lis­ta. Tä­hän Jee­sus joh­dat­taa hei­tä. Hän aset­taa heil­le esi­ku­van, mi­hin edel­leen pyr­kiä: lap­si kuu­lee Jee­sus­ta, kuul­kaa te­kin mi­nua! Si­tä­hän ope­tus­lap­seus oi­ke­as­taan on. Ei sitä, et­tä Jee­suk­sen sana ker­ran kuul­laan, vaan en­nem­min­kin sitä, et­tä Jee­suk­sen seu­raa­ja tah­too joka päi­vä kuun­nel­la Mes­ta­ri­aan.

Kuka on sit­ten Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa suu­ri? Jee­suk­sen mu­kaan lap­si on suu­rin Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Eh­kä vas­taus löy­tyy myös sii­tä, et­tä apos­to­leis­ta Paa­va­li, se joka sai eni­ten ai­kaan, sai ni­men vä­häi­nen ja pie­ni.

Elä­mä las­ten kans­sa on vas­tuul­lis­ta: Mitä isot edel­lä, sitä pie­net pe­räs­sä. Sik­si Jee­sus an­taa meil­le ai­kui­sil­le myös va­ka­van va­roi­tuk­sen. Pie­nen lap­sen luot­ta­mus­ta voi käyt­tää vää­rin hy­väk­si. Las­ta voi kut­sua pait­si seu­raa­maan Jee­sus­ta, myös seu­raa­maan vää­rää ope­tus­ta.

Suo­jas­sa en­ke­lin

Pien­ten las­ten ai­nut­ker­tai­nen ar­vo nä­kyy Jee­suk­sen ope­tuk­sen lo­pe­tuk­ses­sa: ”Kat­so­kaa, et­tet­te hal­vek­si yh­tä­kään näis­tä vä­häi­sis­tä. Sil­lä minä sa­non teil­le: hei­dän en­ke­lin­sä saa­vat tai­vais­sa joka het­ki kat­sel­la mi­nun tai­vaal­li­sen Isä­ni kas­vo­ja.”

Ku­nin­kaan val­tais­tui­mel­le ei pääs­syt kuka ta­han­sa. Ab­sa­lom­kin sai ku­nin­kaal­ta vies­tin: ”Ab­sa­lom py­sy­köön omas­sa ta­los­saan, mi­nun kas­vo­je­ni eteen hän ei saa tul­la.” To­bi­aan kir­jan (12:15) mu­kaan seit­se­mäl­lä ark­kien­ke­lil­lä oli va­paa pää­sy tai­vaan val­tais­tuin­sa­liin. Ark­kien­ke­lit kan­ta­vat sin­ne py­hien ru­kouk­sia. Jee­sus ulot­taa ark­kien­ke­lien oi­keu­det vä­häi­sim­pien­kin us­ko­vais­ten pal­ve­lu- ja suo­je­lu­en­ke­lei­hin.

Kaik­ki us­ko­vai­set ovat Ju­ma­lan lap­sia, jois­ta huo­leh­ti­maan Isä lä­het­tää en­ke­lei­tä. En­ke­li var­je­lee Ju­ma­lan las­ta ja ker­too lap­sen asi­at Isäl­le. Kuin­ka ar­vo­kas on­kaan ih­mi­nen, jota var­ten on luo­tu oma en­ke­li, jopa en­ke­lien etu­ri­viin pää­se­vä!

Mar­kus Kop­pe­roi­nen

Raa­ma­tun­koh­ta, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

Matt. 18:1–6, (7–9) 10

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 30.9.2015.