JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Matkalla taivaaseen

Sana sunnuntaiksi
15.5.2022 7.10

Juttua muokattu:

16.5. 09:03
2022051609034520220515071000

Henrikki Hetemaa

Henrikki Hetemaa

Kal­le Pel­to­kan­gas

Kris­tuk­sen pyhä seu­ra­kun­ta kul­kee koh­ti täy­del­lis­tä iloa tai­vaas­sa. Py­hän Hen­gen joh­ta­mi­na kris­ti­tyt saa­vat elää tai­vaan kan­sa­lai­si­na maa­il­mas­sa.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti si­joit­tuu Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten vii­mei­seen yh­tei­seen il­taan en­nen Jee­suk­sen kuo­le­maa. Jee­sus pu­huu ope­tus­lap­sil­len­sa tu­le­vis­ta ta­pah­tu­mis­ta Juu­dak­sen ate­ri­al­ta pois­tu­mi­sen jäl­keen. (Joh. 13:31–15:17.)

Hen­ki läh­tee Isäs­tä ja Po­jas­ta

Poi­ka on sa­maa ole­mus­ta kuin Isä. Us­kon kaut­ta Ju­ma­lan lap­si on yh­tey­des­sä kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan. Jee­sus lu­pa­si omil­len­sa To­tuu­den Hen­gen: ”Minä kään­nyn Isän puo­leen, ja hän an­taa teil­le toi­sen puo­lus­ta­jan, joka on kans­san­ne ikui­ses­ti. Tämä puo­lus­ta­ja on To­tuu­den Hen­ki. Maa­il­ma ei voi Hen­keä saa­da, sil­lä maa­il­ma ei näe ei­kä tun­ne hän­tä. Mut­ta te tun­net­te hä­net, sil­lä hän py­syy luo­nan­ne ja on teis­sä.” (Joh. 14:16–17.)

Ju­ma­la van­hurs­kaut­taa syn­ti­sen ih­mi­sen Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta seu­ra­kun­nas­taan saar­na­tus­sa sa­nas­sa. Sii­tä al­kaa us­kon tie tai­vaan kan­sa­lai­se­na täs­sä maa­il­mas­sa. Ju­ma­la on voi­nut myös var­jel­la lap­suu­de­nus­kos­sa.

Tai­vaas­sa her­jat unoh­tu­vat

Hy­väs­ti­jät­tö­pu­hees­saan Jee­sus il­mai­see, et­tä maa­il­ma vi­haa Jee­suk­sen omia niin kuin se vi­ha­si hän­tä­kin (Joh. 15:18). Jee­sus sa­noo omil­len­sa: ”Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä Ih­mi­sen Po­jan täh­den vi­ha­taan ja her­ja­taan, kun ih­mi­set erot­ta­vat tei­dät kes­kuu­des­taan ja in­ho­a­vat tei­dän ni­me­än­ne­kin. Iloit­kaa sil­loin, hyp­pi­kää rie­mus­ta, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vaas­sa saat­te, on suu­ri.” (Luuk. 6:22–23.)

Au­tu­as mer­kit­see on­nel­lis­ta, on­ni­tel­ta­vaa ih­mis­tä. Jee­sus muis­tut­taa, et­tä hä­nen seu­raa­jan­sa ovat mat­kal­la tai­vaa­seen. Sik­si vi­han osoi­tuk­set saa ot­taa vas­taan iloi­ten. Kris­ti­tys­sä yhä asu­va tur­mel­tu­nut puo­li ei näe asi­aa näin, vaan ha­lu­aa vas­ta­ta omal­la voi­mal­laan. Sen si­jaan kris­ti­tys­sä asu­va uu­si ih­mi­nen ha­lu­aa seu­ra­ta Jee­suk­sen esi­merk­kiä (2. Kor. 5:17). Paa­va­li ke­hot­taa: ”Ol­koon teil­lä­kin sel­lai­nen mie­li, joka Kris­tuk­sel­la Jee­suk­sel­la oli” (Fil. 2:5).

Jee­sus oli kut­su­nut ope­tus­lap­sen­sa omaan val­ta­kun­taan­sa, ja sik­si he ei­vät enää kuu­lu­neet nii­hin, joi­ta maa­il­ma ra­kas­taa. Jee­sus muis­tut­taa, et­tä hä­nen tu­le­mi­sen­sa ja pu­heen­sa on tuo­nut il­mi maa­il­man syn­nit. Ope­tus­lap­sia ko­e­tel­laan, hei­dät ero­te­taan sy­na­go­gas­ta ja hei­tä vai­no­taan.

Jee­sus pu­hui omil­len­sa, jot­ta hei­dän us­kon­sa ei ko­e­tus­ten tul­len sor­tui­si. Jee­sus tie­si, et­tä ope­tus­las­ten sy­dä­men täyt­täi­si mur­he niis­tä sa­nois­ta, joi­ta hän heil­le pu­hui. Ope­tus­lap­set ei­vät jak­sa­neet ol­la tuo­na il­ta­na kiin­nos­tu­nei­ta sii­tä, mi­hin Jee­sus oli me­nos­sa, mut­ta Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen ope­tus­lap­set pää­si­vät mur­hees­ta iloon.

To­tuu­den Hen­ki puo­lus­taa

Jo­kai­sel­la us­ko­vai­sel­la on puo­lus­ta­ja­na To­tuu­den Hen­ki. Ju­ma­lan Hen­ki pa­laut­ti ope­tus­las­ten mie­liin kai­ken, mitä Jee­sus pu­hui maan­pääl­li­sen elä­män­sä ai­ka­na (Joh. 14:26). Jee­sus sa­noi Jo­han­nek­sel­le il­mes­ty­es­sään: ”Jol­la on kor­vat, se kuul­koon, mitä Hen­ki sa­noo seu­ra­kun­nil­le” (Ilm. 2:7). Ku­kaan yk­sit­täi­nen kris­tit­ty ei omis­ta kaik­kea tie­toa, vaan seu­ra­kun­nas­sa on yh­tei­ses­ti Ju­ma­lan Hen­gen vii­saus.

Py­hän Hen­gen voi­mas­ta, Ju­ma­lan omien jou­kos­ta, saar­na­taan pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta (Luuk. 24:47). Pyhä Hen­ki neu­voo tais­te­le­maan sie­lun­vi­hol­li­sen, oman li­han ja tä­män maa­il­man hou­ku­tuk­sia vas­taan. Evan­ke­liu­mi on loh­du­tuk­sen sana syn­tiin lan­gen­neel­le.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 16:5–15

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Nyt minä me­nen hä­nen luok­seen, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt. Ku­kaan teis­tä ei kysy mi­nul­ta, min­ne minä me­nen, vaan sy­dä­men­ne on täyn­nä mur­het­ta sen joh­dos­ta, mitä teil­le sa­noin. Mut­ta minä sa­non teil­le to­tuu­den: teil­le on hyö­dyk­si, et­tä minä me­nen pois. El­len mene, ei Puo­lus­ta­ja voi tul­la luok­sen­ne. Mut­ta men­ty­ä­ni pois minä lä­he­tän hä­net luok­sen­ne, ja hän tu­lee ja pal­jas­taa, et­tä maa­il­ma on vää­räs­sä, hän pal­jas­taa, mitä on syn­ti, mitä van­hurs­kaus ja mitä tuo­mio. Syn­ti on sii­nä, et­tä ih­mi­set ei­vät us­ko mi­nuun, van­hurs­kaus tu­lee jul­ki sii­nä, et­tä minä me­nen Isän luo et­te­kä te enää näe mi­nua, ja tuo­mio on sii­nä, et­tä tä­män maa­il­man ruh­ti­nas on tuo­mit­tu.

Pal­jon enem­män­kin mi­nul­la oli­si teil­le pu­hut­ta­vaa, mut­ta te et­te vie­lä ky­ke­ne ot­ta­maan sitä vas­taan. Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Hän ei näet puhu omis­sa ni­mis­sään, vaan pu­huu sen, min­kä kuu­lee, ja il­moit­taa teil­le, mitä on tu­le­va. Hän kir­kas­taa mi­nut, sil­lä sen, min­kä hän teil­le il­moit­taa, hän saa mi­nul­ta. Kaik­ki, mikä on Isän, on myös mi­nun. Sik­si sa­noin, et­tä hän saa mi­nul­ta sen, min­kä hän teil­le il­moit­taa.”

Bib­lia: Mut­ta nyt minä me­nen sen tykö, joka mi­nun lä­het­ti, ja ei teis­tä mi­nul­ta ken­kään kysy: ku­hun­kas me­net? Vaan et­tä minä olen näi­tä teil­le pu­hu­nut, niin mur­he täyt­tää tei­dän sy­dä­men­ne. Kui­ten­kin sa­non minä teil­le to­tuu­den: se on teil­le tar­peel­li­nen, et­tä minä me­nen pois; sil­lä el­len minä mene pois, niin ei Loh­dut­ta­ja tule tei­dän ty­kön­ne; mut­ta jos minä me­nen pois, niin minä hä­nen teil­le lä­he­tän. Ja kuin hän tu­lee, niin hän nuh­te­lee maa­il­maa syn­nin täh­den, ja van­hurs­kau­den täh­den, ja tuo­mi­on täh­den. Syn­nin täh­den to­sin, et­tei he us­ko mi­nun pääl­le­ni; Mut­ta van­hurs­kau­den täh­den, et­tä minä me­nen Isä­ni tykö, ja et­tet­te mi­nua sil­leen näe; Mut­ta tuo­mi­on täh­den, et­tä tä­män maa­il­man pää­mies on tuo­mit­tu.

Mi­nul­la on vie­lä pal­jo sa­no­mis­ta, mut­ta et­te voi nyt kan­taa. Vaan kuin se tu­lee, to­tuu­den Hen­ki, hän joh­dat­taa tei­tä kaik­keen to­tuu­teen; sil­lä ei hän puhu it­ses­tän­sä, vaan mitä hän kuu­lee, sitä hän pu­huu, ja tu­le­vai­sia hän teil­le il­moit­taa. Hän on mi­nua kun­ni­oit­ta­va; sil­lä hän ot­taa mi­nun omas­ta­ni ja il­moit­taa teil­le. Kaik­ki, mitä Isäl­lä on, ne ovat mi­nun; sen­täh­den minä sa­noin, et­tä hän ot­taa mi­nun omas­ta­ni ja il­moit­taa teil­le.

1.7.2022

Nöyrät sinä pelastat, mutta ylpeiden katseen painat alas. Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumala, tuot pimeyteeni valon. Ps. 18:28–29

Viikon kysymys