Sep­po Ah­ven­jär­vi

Vaik­ka Jee­suk­sen seu­raa­mi­nen voi vaa­tia jos­ta­kin luo­pu­mis­ta, Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­set tar­jo­a­vat us­ko­val­le kes­tä­vän pal­kan sekä täs­sä elä­mäs­sä et­tä ian­kaik­ki­suu­des­sa.

Jee­sus oli kut­su­nut Pie­ta­rin ja yk­si­tois­ta muu­ta ope­tus­las­ta seu­raa­maan it­se­ään (Matt. 4:19–22). Eh­kä­pä Pie­ta­ri oli poh­ti­nut mie­les­sään, mis­tä kai­kes­ta hän oli luo­pu­nut ja mi­ten hä­nen elä­män­sä oli muut­tu­nut, kun hän oli läh­te­nyt seu­raa­maan Jee­sus­ta.

Jak­san­ko luot­taa?

Nyt hän ava­si suun­sa ja esit­ti ää­neen tuon miel­tään as­kar­rut­ta­neen ky­sy­myk­sen: ”Me olem­me luo­pu­neet kai­kes­ta ja seu­ran­neet si­nua. Mitä me sii­tä saam­me?” Tä­män sa­man ky­sy­myk­sen ää­rel­le voi jou­tua lap­suu­sus­kos­saan säi­ly­nyt ih­mi­nen, joka kat­se­lee ja ih­met­te­lee Asa­fin ta­voin, kuin­ka epä­us­koi­set ih­mi­set näyt­tä­vät me­nes­ty­vän elä­mäs­sään (Ps. 73). Kris­ti­tyn pää­mää­rä on tai­vaas­sa, ja siel­lä saam­me us­kon pal­kan, joka on ver­rat­to­mas­ti suu­rem­pi kuin se ris­tin kuor­ma, jota tääl­lä us­ko­vai­si­na kan­nam­me (Matt. 11:29–30).

Mo­nes­ti voi näh­dä Ju­ma­lan siu­nauk­sen ja huo­len­pi­don, kun kat­se­lee elet­tyä elä­mää taak­se­päin. Täs­tä huo­li­mat­ta hel­pos­ti epäi­lee, jat­kuu­ko Ju­ma­lan siu­naus ja huo­len­pi­to elä­mäs­sä myös tu­le­vi­na päi­vi­nä. Yhä uu­del­leen jou­tuu pa­laa­maan sa­man ky­sy­myk­sen ää­rel­le: jak­san­ko luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la pi­tää mi­nus­ta ja lä­hei­sis­tä­ni huo­len, kun suos­tun seu­raa­maan Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­ja?

Us­ko an­taa kär­si­väl­li­syyt­tä

Sie­lun­vi­hol­li­nen lu­paa pal­jon pal­kak­si sii­tä, et­tä jät­tää us­kon ja hy­vän oman­tun­non vaa­li­mi­sen. Pa­ho­lai­nen tar­jo­si Jee­suk­sel­le­kin koko maa­il­maa ja sen lois­toa, jos Jee­sus ku­mar­tai­si hän­tä (Luuk. 4:5–7). Näil­lä sie­lun­vi­hol­li­sen lu­pauk­sil­la ei ole mi­tään ka­tet­ta, sil­lä hän on va­leh­te­li­ja ja val­heen isä (Joh. 8:44). Mie­li tart­tuu val­he­lu­pauk­siin, kos­ka ne tun­tu­vat hou­kut­te­le­vil­ta ja ovat kau­nii­ta kat­sel­la. Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­set näh­dään us­kon sil­min, ja us­ko an­taa kär­si­väl­li­syyt­tä odot­taa nii­den to­teu­tu­mis­ta.

He­rän­neel­lä tun­nol­la ole­va ih­mi­nen voi ki­puil­la, me­net­tää­kö kaik­ki ys­tä­vät ja ilo­nai­heet, jos kuun­te­lee Ju­ma­lan kut­sua. Näi­tä epäi­lyk­siä ja es­tei­tä kuis­kii sie­lun­vi­hol­li­nen, joka ve­to­aa val­heel­li­ses­ti syn­tie­lä­män va­pau­teen ja iloi­hin. Jee­sus lu­paa sa­ta­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin jo täs­sä elä­mäs­sä kai­ken sen, mis­tä on luo­pu­nut.

Ju­ma­lan rau­ha kan­taa

Jee­sus muis­tut­taa ope­tus­lap­sia ja tä­män ajan Ju­ma­lan lap­sia sii­tä, et­tä Ju­ma­lan ar­moa ei voi an­sai­ta te­oil­la. Vain Ju­ma­la nä­kee sy­dä­mem­me poh­jaan saak­ka, ja sen vuok­si mo­net, jot­ka ovat mei­dän sil­mis­säm­me en­sim­mäi­siä, tu­le­vat vii­mei­sik­si ja vii­mei­set en­sim­mäi­sik­si.

Ju­ma­la tie­tää, mitä tais­te­lu­ja it­se ku­kin on käy­nyt, kun on ha­lun­nut pi­tää us­kos­ta kiin­ni. Ih­mi­set ym­pä­ril­läm­me nä­ke­vät tap­pi­ot ja lan­ke­a­mi­set, mut­ta vain Ju­ma­la tie­tää to­tuu­den. Ju­ma­lan siu­naus ei usein­kaan ole sel­lais­ta kun­ni­aa ja me­nes­tys­tä, joka nä­kyi­si ulos­päin täl­le maa­il­mal­le.

Moni ih­mi­nen ta­voit­te­lee on­nel­lis­ta elä­mää. To­del­la on­nel­li­nen ih­mi­nen on se, jon­ka sy­dä­mes­sä on Ju­ma­lan rau­ha. Au­tu­as se, jon­ka pa­hat teot on an­net­tu an­teek­si, jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois (Ps. 32:1). Kun us­koo syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä, saa elää lä­hel­lä Ju­ma­laa jo täs­sä ajas­sa ja pe­riä ker­ran ka­to­a­mat­to­man aar­teen tai­vaas­sa.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 19:27–30

Raa­mat­tu 1992: ”En­tä me?” ky­syi sil­loin Pie­ta­ri. ”Me olem­me luo­pu­neet kai­kes­ta ja seu­ran­neet si­nua. Mitä me sii­tä saam­me?” Jee­sus sa­noi heil­le: ”To­ti­ses­ti: kun Ih­mi­sen Poi­ka uu­den maa­il­man syn­ty­es­sä is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le, sil­loin te­kin, jot­ka olet­te seu­ran­neet mi­nua, saat­te is­tua kah­del­la­tois­ta val­tais­tui­mel­la ja hal­li­ta Is­ra­e­lin kah­ta­tois­ta hei­moa. Ja jo­kai­nen, joka mi­nun ni­me­ni täh­den on luo­pu­nut ta­los­taan, vel­jis­tään tai si­sa­ris­taan, isäs­tään, äi­dis­tään tai lap­sis­taan tai pel­lois­taan, saa sa­ta­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin ja pe­rii ian­kaik­ki­sen elä­män. Mut­ta mo­net en­sim­mäi­set tu­le­vat ole­maan vii­mei­siä ja vii­mei­set en­sim­mäi­siä.”

Bib­lia: Sil­loin vas­ta­si Pie­ta­ri ja sa­noi hä­nel­le: kat­so, me luo­vuim­me kai­kis­ta ja seu­raam­me si­nua: mitä siis mei­dän sii­tä on? Niin sa­noi Je­sus heil­le: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le, te, jot­ka mi­nua olet­te seu­ran­neet, uu­des­sa syn­ty­mi­ses­sä, kuin Ih­mi­sen Poi­ka is­tuu kun­ni­an­sa is­tui­mel­la, pi­tää myös tei­dän is­tu­man kah­del­la­tois­ta­kym­me­nel­lä is­tui­mel­la, tuo­mi­ten kah­ta­tois­ta­kym­men­tä Is­ra­e­lin su­ku­kun­taa. Ja jo­kai­nen, joka luo­pui huo­neis­ta, taik­ka vel­jis­tä, taik­ka si­sa­ris­ta, taik­ka isäs­tä, taik­ka äi­dis­tä, taik­ka emän­näs­tä, taik­ka lap­sis­ta, taik­ka pel­los­ta, mi­nun ni­me­ni täh­den, hä­nen pi­tää sa­ta­ker­tai­ses­ti saa­man, ja ijan­kaik­ki­sen elä­män pe­ri­män. Mut­ta mon­ta en­si­mäis­tä tu­lee vii­mei­sek­si ja vii­meis­tä en­si­mäi­sek­si.