Pe­las­tus­tie­tä ei voi kul­kea vain osit­tain ja oman mie­len­sä mu­kaan.

Me­di­as­sa hok­sau­te­taan usein, et­tä suu­ret ky­sy­myk­set ovat vain har­voin mus­ta­val­koi­sia joko–tai-il­mi­öi­tä. Sa­no­taan esi­mer­kik­si, et­tä yh­teis­kun­nal­li­set, il­mas­to- ja pa­ko­lai­son­gel­mat ovat niin mo­ni­mut­kai­sia, et­tei pidä sor­tua yk­si­puo­li­siin vas­tauk­siin.

Olin ker­ran kou­lu­tuk­ses­sa, jos­sa lu­en­noit­si­joil­le oli an­net­tu – ta­hal­laan – esi­tel­män tee­ma joko–tai-muo­dos­sa. Yk­si esiin­ty­jä, mi­nis­te­ri, vas­ta­si esi­tyk­sen­sä vii­mei­ses­sä lau­sees­sa: ”Asia on sekä–et­tä.”

Vas­ta­koh­tia

Yk­si Raa­ma­tun omi­nais­piir­re on, et­tä pe­las­tus­ky­sy­myk­seen vas­ta­taan yk­sin­ker­tai­ses­ti, usein myös vas­ta­koh­tien avul­la, ku­ten psal­mis­sa yk­si. Pe­las­tus­tie on va­lin­ta­na joko–tai, ei jous­ta­vas­ti sekä–et­tä tai toi­saal­ta–toi­saal­ta.

Ha­vain­to­vä­li­nei­nä käy­te­tyt vas­ta­koh­dat ovat sel­ke­ät: us­ko–epä­us­ko, ar­mo–an­sio, siu­naus–ki­rous, to­tuus–val­he, valo–pi­meys, Ju­ma­la–Pa­ho­lai­nen, elä­mä–kuo­le­ma, hen­ki–liha, van­hurs­kas–ju­ma­la­ton. Pe­las­tuk­seen ei rii­tä, jos on taus­tal­taan pe­las­tus­mie­li­nen tai kal­lel­laan us­koon päin.

Vää­rät pro­fee­tat

En­si py­hän ai­he on jy­ke­väs­ti kak­si­ja­koi­nen: To­tuus ja har­ha. Eri­kois­ta on, et­tä tee­ma­päi­vän kaik­ki kol­me evan­ke­liu­mia on otet­tu Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nas­ta, Mat­teuk­sen 7. lu­vus­ta, vie­lä­pä pe­räk­käi­set ja­keet. Tä­män vuo­den kat­kel­ma, en­si py­hän teks­ti, on ot­si­koi­tu Raa­ma­tus­sa ni­mel­lä ”Vää­rät pro­fee­tat”. Se voi­si ol­la myös ”Vää­rät pro­fee­tat ja opet­ta­jat”. Teks­ti al­kaa voi­mak­kaas­ti: ”Va­ro­kaa vää­riä pro­feet­to­ja.” Lop­pu­sa­nat ovat vie­lä­kin voi­mak­kaam­mat: ”Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, vää­ryy­den­te­ki­jät.” (Matt. 7:15, 23.)

Jee­sus ha­vain­nol­lis­ti täs­sä yh­tey­des­sä va­roi­tuk­sen­sa mo­nil­la vas­ta­koh­dil­la ja vas­tin­pa­reil­la: lam­mas ja susi, or­jan­tap­pu­rat ja oh­dak­keet, ry­pä­leet ja vii­ku­nat, hyvä ja huo­no puu. Su­del­la on su­den luon­to, vaik­ka se esiin­tyi­si lam­mas­tur­kis­sa. Susi ha­jot­taa, raa­te­lee ja tap­paa lam­pai­ta. Näin­hän se on teh­nyt konk­reet­ti­ses­ti tä­nä­kin ke­sä­nä Poh­jois-Poh­jan­maan lai­tu­mil­la.

Apos­to­lien te­ko­jen (20:29–30) mu­kaan Paa­va­li käyt­ti su­si­ku­vaa, kun hän pu­hui Mi­le­tos­sa Efe­son seu­ra­kun­nan van­him­mil­le: ”Minä tie­dän, et­tä läh­tö­ni jäl­keen tei­dän jouk­koon­ne tu­lee jul­mia su­sia, jot­ka ei­vät lau­maa sääs­tä. Tei­dän omas­ta jou­kos­tan­ne nou­see mie­hiä, jot­ka ju­lis­ta­vat to­tuu­den­vas­tai­sia op­pe­ja ve­tääk­seen ope­tus­lap­set mu­kaan­sa.” Täl­lai­nen toi­min­ta on va­ka­va asia sen­kin ta­kia, et­tä se ai­na ko­et­te­lee seu­ra­kun­nan yk­seyt­tä, yh­teis­tä rak­kaut­ta ei­kä vain yk­sit­täi­siä ih­mi­siä.

Vää­rää on usein vai­kea tun­nis­taa, var­sin­kin, kun se Paa­va­lin sa­no­jen mu­kaan nou­see ”omas­ta jou­kos­tan­ne”. Vää­ryys ei tule ai­na esiin sel­ke­ä­nä hyök­käyk­se­nä. Ei sa­no­ta esi­mer­kik­si, et­tä Raa­mat­tu on van­hen­tu­nut ai­kan­sa tuo­te, ja nyt on nyt. Häm­min­kiä on voi­nut myös kes­tää kau­an. Ku­val­li­ses­ti il­mais­tu­na on vai­kea sa­noa, mil­loin vino puu läh­ti kas­va­maan vi­noon.

Se­kaan­nus­ta ai­heut­taa se­kin, et­tä vää­rät pro­fee­tat ky­ke­ne­vät voi­ma­te­koi­hin. He esit­te­le­vät nii­tä vie­lä tuo­mi­o­päi­vä­nä. Apos­to­lien te­ko­jen lu­vus­sa 19 ker­ro­taan yli­pap­pi Skeu­ak­sen seit­se­mäs­tä po­jas­ta, jot­ka Efe­sos­sa kar­kot­ti­vat hen­kiä. Var­mem­mak­si va­kuu­dek­si he van­noi­vat ”Jee­suk­sen ni­mes­sä, jota Paa­va­li ju­lis­taa” (19:13). Lo­pul­ta tai­kaus­ko kär­si tap­pi­on.

Puul­la kal­tai­sen­sa he­del­mät

Ku­va­pu­he ete­nee päi­vän evan­ke­liu­mis­sa lam­mas ja susi -tee­mas­ta pui­hin ja he­del­miin. Huo­mio kiin­nit­tyy nii­hin kah­del­la­kin ta­val­la. Jo­kai­sel­la he­del­mä­puul­la on la­jin­sa mu­kai­set he­del­mät, ku­ten ry­pä­leet tai vii­ku­nat. Li­säk­si on huo­mat­ta­va, et­tä vain hyvä puu tuot­taa hy­viä he­del­miä. Huo­no puu tuot­taa kel­vot­to­mia he­del­miä. Kuva huo­nos­ta puus­ta on kos­ket­ta­va: se on ros­ka­puu, joka kaa­de­taan ja pol­te­taan.

Koo­tus­ti Jee­sus sa­noi vää­ris­tä pro­fee­tois­ta: ”He­del­mis­tä te siis tun­net­te hei­dät” (Matt. 7:20). Te­ko­jen ja toi­min­nan laa­tu on riip­pu­vai­nen ih­mi­sen sy­vim­mäs­tä ole­muk­ses­ta, sy­dä­mes­tä, us­kos­ta ja sen hen­gel­li­ses­tä ti­las­ta. Kun Jee­sus Mat­teuk­sen mu­kaan (lu­vus­sa 12) pa­la­si ku­va­pu­hee­seen puus­ta ja he­del­mis­tä, hän liit­ti he­del­miin myös sa­nat, ei vain teot: ”Mitä sy­dän on täyn­nä, sitä suu pu­huu.” Van­hem­mat kään­nök­set sa­noi­vat sa­man il­meik­kääs­ti: ”Sy­dä­men kyl­lyy­des­tä suu pu­huu.”

Hyvä tun­nus­tus ei rii­tä

Tun­nus­tus ”Her­ra, Her­ra” on poh­jim­mil­taan hyvä ja tar­peel­li­nen. Jee­sus­han it­se käyt­ti sa­man­tyyp­pi­siä ly­hyi­tä pu­hut­te­lu­muo­to­ja, kun hän ru­koi­li (Matt. 6. Joh. 17): Isä mei­dän, Isä, Pyhä Isä, Van­hurs­kas Isä. Ker­ran Jee­sus sa­noi op­pi­lail­leen: ”Te pu­hut­te­let­te mi­nua opet­ta­jak­si ja her­rak­si, ja oi­kein teet­te: se­hän minä olen” (Joh. 13:13). Kun Tuo­mas koh­ta­si ylös­nous­seen Jee­suk­sen, hän sa­noi: ”Mi­nun Her­ra­ni ja Ju­ma­la­ni!” (Joh. 20:28). Yti­me­käs oli myös al­ku­kir­kon us­kon­tun­nus­tus: ”Jee­sus Kris­tus on Her­ra.”

Lau­sah­dus ”Her­ra, Her­ra” voi ol­la myös pin­nal­li­nen tapa, ho­ke­ma vail­la si­säl­töä. ”Sy­dä­men us­ko tuo van­hurs­kau­den, suun tun­nus­tus pe­las­tuk­sen” (Room. 10:10). Ju­ma­lan tah­don te­ki­jä pää­see tai­vas­ten val­ta­kun­taan. Jee­suk­sel­ta ky­syt­tiin ker­ran, mitä pi­täi­si teh­dä, et­tä teot oli­si­vat Ju­ma­lan te­ko­ja. Hän vas­ta­si: ”Us­ko­kaa hä­neen, jon­ka Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt. Se on Ju­ma­lan teko.” (Joh. 6:29.)

Va­roi­tus vää­ris­tä pro­fee­tois­ta ja vää­ryy­den­te­ki­jöis­tä on va­ka­vaa. Ju­ma­lan tah­don te­ke­mi­ses­sä pää­huo­mio ei kui­ten­kaan ole sii­nä, mitä on vää­rä­nä väl­tet­tä­vä. Mat­kal­la – lä­hel­le ja kau­as – käyn usein kir­kos­sa ja hau­taus­maal­la. Tänä ke­sä­nä löy­sin hau­ta­ki­ven, jo­hon oli kai­ver­ret­tu: yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den. Sii­hen ki­tey­tyi kaik­ki oleel­li­nen.

Teks­ti: Ee­ro Nuo­li­o­ja

Ku­vi­tus­ku­va: Pi­xa­bay

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 7.8.2019

EVAN­KE­LIU­MI: Matt. 7:15–23

RAA­MAT­TU 1992:

Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen:

”Va­ro­kaa vää­riä pro­feet­to­ja. He tu­le­vat luok­sen­ne lam­pai­den vaat­teis­sa, mut­ta si­säl­tä he ovat raa­te­le­via su­sia. He­del­mis­tä te hei­dät tun­net­te. Ei­hän or­jan­tap­pu­rois­ta koo­ta ry­pä­lei­tä ei­kä oh­dak­keis­ta vii­ku­noi­ta. Hyvä puu te­kee hy­viä he­del­miä, huo­no puu kel­vot­to­mia he­del­miä. Ei hyvä puu voi teh­dä kel­vot­to­mia ei­kä huo­no puu hy­viä he­del­miä. Jo­kai­nen puu, joka ei tee hy­vää he­del­mää, kaa­de­taan ja hei­te­tään tu­leen. He­del­mis­tä te siis tun­net­te hei­dät.

Ei jo­kai­nen, joka sa­noo mi­nul­le: ’Her­ra, Her­ra’, pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan. Sin­ne pää­see se, joka te­kee tai­vaal­li­sen Isä­ni tah­don.

Mo­net sa­no­vat mi­nul­le sinä päi­vä­nä: ’Her­ra, Her­ra! Si­nun ni­mes­sä­si­hän me pro­fe­toim­me, si­nun ni­mes­sä­si me kar­ko­tim­me pa­ho­ja hen­kiä ja si­nun ni­mes­sä­si teim­me mo­nia voi­ma­te­ko­ja.’

Mut­ta sil­loin he saa­vat mi­nul­ta vas­tauk­sen: ’En tun­ne tei­tä. Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, vää­ryy­den­te­ki­jät!’”

BIB­LIA:

Mut­ta ka­vah­ta­kaat tei­tän­ne vää­ris­tä prop­he­tais­ta, jot­ka tei­dän ty­kön­ne lam­mas­ten vaat­teil­la tu­le­vat, mut­ta si­säl­tä he ovat raa­te­le­vai­set su­det. Hei­dän he­del­mis­tän­sä te tun­net­te hei­dät: ha­kee­ko joku vii­na­mar­jo­ja or­jan­tap­pu­rois­ta, taik­ka fi­ku­nia oh­dak­keis­ta? Niin jo­kai­nen hyvä puu kas­vaa hy­vät he­del­mät; mut­ta mä­dän­nyt puu kas­vaa häi­jyt he­del­mät. Hyvä puu ei tai­da häi­jy­jä he­del­miä kas­vaa, ei­kä mä­dän­nyt puu hy­viä he­del­miä kas­vaa. Jo­kai­nen puu, joka ei kas­va hy­vää he­del­mää, ha­ka­taan pois, ja tu­leen hei­te­tään. Sen­täh­den tun­te­kaat hei­tä he­del­mis­tän­sä.

Ei jo­kai­nen, joka sa­noo mi­nul­le: Her­ra, Her­ra! pidä tu­le­man tai­vaan val­ta­kun­taan; mut­ta joka te­kee mi­nun isä­ni tah­don, joka on tai­vais­sa.

Moni sa­noo mi­nul­le sinä päi­vä­nä: Her­ra, Her­ra! em­me­kö me si­nun ni­mes kaut­ta en­nus­ta­neet, ja si­nun ni­mel­läs aja­neet ulos per­ke­lei­tä, ja ole si­nun ni­mes kaut­ta mon­ta vä­ke­vää työ­tä teh­neet?

Sil­loin minä tun­nus­tan, en minä tei­tä ikä­nä tun­te­nut: men­käät pois mi­nun ty­kö­ä­ni, te vää­rin­te­ki­ät.