Vil­le Lai­va­maa

Jee­suk­sen ver­taus ko­tiin pa­laa­vas­ta pal­ve­li­jas­ta ku­vaa sitä, kuin­ka Ju­ma­lan ar­moa ei voi an­sai­ta omil­la töil­lä. Jee­sus on teh­nyt kai­ken ih­mis­kun­nan puo­les­ta.

Ver­tauk­sen pal­ve­li­ja oli teh­nyt pit­kän päi­vän. Hän odot­ti ruo­kaa ja le­po­het­keä. Oli­si ol­lut koh­tuul­lis­ta, et­tä hän oli­si saa­nut huo­maa­vai­suut­ta ja kii­tos­ta osak­seen. Koh­te­lu oli kui­ten­kin ko­ru­ton­ta. Tuli ke­ho­tus nu­me­roa te­ke­mät­tä jat­kaa pal­ve­lu­työ­tä.

Pel­kis­te­tyn ver­tauk­sen vies­ti voi aluk­si tun­tua kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä ja koh­tuut­to­mal­ta. Se avau­tuu pa­rem­min, kun lu­kee Va­pah­ta­jan se­li­tyk­sen ver­tauk­sel­le. “Ei pal­ve­li­ja saa sii­tä kii­tos­ta, et­tä hän te­kee, mitä hä­nen tu­lee teh­dä.”

Us­ko te­kee työ­tä rak­kau­den kaut­ta

Pal­ve­li­ja vie eteen­päin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­no­maa. Hän to­teut­taa Va­pah­ta­jan käs­kyä, mut­ta ei saa sii­tä mi­tään an­si­o­ta. Hän te­kee, mitä hä­nen tu­lee teh­dä! Kun­nia kuu­luu ko­ko­naan Ju­ma­lal­le, joka on työ­hön lä­het­tä­nyt ja va­rus­ta­nut jo­kai­sen työn­te­ki­jän so­pi­vil­la lah­joil­la. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ on us­kos­ta nou­se­vaa he­del­mää.

Paa­va­li opet­taa ga­la­ta­lai­sil­le, et­tä us­ko te­kee rak­kau­den kaut­ta työ­tä (Gal. 5:6). Ope­tus­lap­set­kaan ei­vät ol­leet va­pai­ta oman an­si­on ta­voit­te­lus­ta. Pie­ta­ri ky­syi Jee­suk­sel­ta: ”Me olem­me luo­pu­neet kai­kes­ta ja seu­ran­neet si­nua. Mitä me sii­tä saam­me?” (Matt. 19:27.)

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa Va­pah­ta­ja ku­vaa vii­meis­tä tuo­mi­o­ta. Sil­loin lau­pi­ai­ta te­ko­ja teh­neet kris­ti­tyt ei­vät muis­ta teh­neen­sä mi­tään eri­tyis­tä. He ih­met­te­le­vät, mil­loin he lä­him­mäis­tä pal­vel­les­saan pal­ve­li­vat tie­tä­mät­tään Kris­tus­ta. He voi­si­vat sa­noa Va­pah­ta­jan ope­tuk­sen sa­noin: ”Olem­me teh­neet vain sen, min­kä olim­me vel­vol­li­set te­ke­mään.” Näil­le omal­ta puo­lel­taan kel­vot­to­mil­le pal­ve­li­joil­le Va­pah­ta­ja sa­noo: ”Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.” (Matt. 25:34.)

Lah­jat työ­hön tu­le­vat Ju­ma­lal­ta

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­tä saa ko­kea iloa. Työs­tä saa har­vem­min pa­lau­tet­ta ja kii­tos­ta. Ei ole vää­rin roh­kais­ta ja kan­nus­taa si­sa­ria ja vel­jiä. Ver­tauk­sen si­vuo­pe­tus voi­si sil­ti ol­la sel­lai­nen, et­tä oli­sim­me koh­tuul­li­sia po­si­tii­vi­sen­kin pa­laut­teen an­nos­sa, olem­me­han omal­ta puo­lel­tam­me heik­ko­ja.

Jos­kus saat­taa käy­dä niin, et­tä lah­jo­jen an­ta­ja on unoh­tua. Voim­me jopa ku­vi­tel­la lah­jo­jen ole­van omi­am­me. Ne ovat kui­ten­kin meil­lä vain lai­nas­sa Ju­ma­lal­ta.

Ih­mi­set ovat ar­vot­to­mia pal­ve­li­joi­ta, ja lä­him­mäis­tä pal­ve­le­vil­la te­oil­la voi vain hei­jas­taa Ju­ma­lan hy­vyyt­tä ja rak­kaut­ta ih­mi­siä koh­taan. ”Jo­kai­nen hyvä an­ti ja jo­kai­nen täy­del­li­nen lah­ja tu­lee yl­hääl­tä, tai­vaan täh­tien Isäl­tä” (Jaak. 1:17).

Ar­moa ei an­sai­ta

Ver­tauk­sen tär­kein ope­tus on sii­nä, et­tä olem­me täy­sin Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa. Ku­kaan ei pe­las­tu omien te­ko­jen­sa kaut­ta. Jee­sus on pal­ve­li­ja, joka on teh­nyt kai­ken puo­les­tam­me. Hän on vir­hee­tön Ju­ma­lan ka­rit­sa, joka kuo­li ris­til­lä kaik­kien ih­mis­ten syn­tien vuok­si.

Pe­ri­syn­nin vai­ku­tuk­ses­ta ih­mi­sen on vai­kea us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si su­las­ta ar­mos­ta. Lut­her pu­huu vaih­to­kau­pas­ta, jos­sa kris­tit­ty saa us­kon kaut­ta omak­seen Jee­suk­sen van­hurs­kau­den eli Ju­ma­lal­le kel­paa­mi­sen. Jee­sus taas ot­taa ih­mi­sen koko syn­ti­syy­den so­vi­tet­ta­vak­seen.

Väi­nö Ha­vas ku­vaa ru­nos­saan Ju­ma­lan van­hurs­kau­den lah­ja­luon­net­ta. ”Me tuom­me hal­vat lah­jam­me: vain va­pi­se­vat vir­tem­me, vain sy­dä­mem­me syn­ti­set ai­no­at meil­lä an­ti­met.” ”Kun em­me lah­jaa an­taa voi, lah­jak­si tai­vas si­nut soi.” (SL 13.)

Tä­nä­kin päi­vä­nä Lut­he­rin ku­vaa­ma vaih­to­kaup­pa on mah­dol­li­nen. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­nat­tu ar­mo­e­van­ke­liu­mi saa ai­kaan sen us­ko­jas­sa elä­män ih­meen.