Jee­suk­sen jul­ki­nen toi­min­ta oli teh­nyt suu­ren vai­ku­tuk­sen hä­nen ko­ti­seu­tun­sa kau­pun­kien asuk­kai­siin. Ih­mi­set kul­ki­vat hä­nen pe­räs­sään sil­loin­kin, kun hän oli­si ha­lun­nut hil­jen­tyä ru­koi­le­maan yk­si­näi­syy­des­sä. Jee­sus sää­li kan­saa, ja aut­toi kaik­kia puo­leen­sa kään­ty­nei­tä avun tar­pees­sa ol­lei­ta.

Teks­tim­me alus­sa ope­tus­lap­set oli­vat te­ke­mäs­sä läh­töä ta­kai­sin ko­ti­seu­dul­leen. He oli­vat Jee­suk­sen ja suu­ren vä­ki­jou­kon kans­sa jos­sain Gen­ne­sa­re­tin­jär­ven itä­puo­lel­la, jon­ne Jee­sus oli ai­ko­nut läh­teä yk­sin. Jee­suk­sen ta­voit­tee­na oli ol­lut kes­kit­tyä ru­koi­le­maan vuo­ris­tos­sa yk­si­näi­syy­des­sä sen jäl­keen, kun hän oli kuul­lut He­ro­dek­sen sur­maut­ta­neen Jo­han­nes Kas­ta­jan.

Tie­to Jee­suk­sen olin­pai­kas­ta oli saa­nut suu­ren ih­mis­jou­kon liik­keel­le. He suun­ta­si­vat kul­kun­sa hä­nen luok­seen. Jee­sus sää­li kan­saa, pa­ran­si kaik­ki sai­raat, ja tuol­la mat­kal­la ta­pah­tui myös vii­den lei­vän ja kah­den ka­lan ruok­ki­mi­sih­me.

Kun ope­tus­lap­set oli­vat läh­te­neet pa­laa­maan ve­neel­lä Gen­ne­sa­re­tin­jär­ven yli, Jee­sus lä­het­ti vä­ki­jou­kon­kin ko­ti­mat­kal­le. Hän odot­ti pää­se­vän­sä vuo­ris­ton yk­si­näi­syy­teen ru­koi­le­maan. Hän var­mas­ti suri sy­väs­ti me­ne­tet­ty­ään ys­tä­vän­sä ja su­ku­lai­sen­sa Jo­han­nek­sen. Jo­han­nes oli pro­feet­ta Je­sa­jan en­nus­ta­mal­la ta­val­la rai­van­nut tie­tä Jee­suk­sen jul­ki­sel­le toi­min­nal­le, ja hän oli kut­su­nut tätä suu­rim­mak­si, joka kos­kaan on ih­mi­ses­tä syn­ty­nyt.

Jee­sus kä­ve­lee vet­ten pääl­lä

Vii­den tu­han­nen per­heen liik­keel­le läh­te­mi­nen ot­taa ai­kan­sa, ja kun Jee­sus vih­doin oli yk­sin, oli jo tul­lut il­ta. Ope­tus­lap­set pon­nis­te­li­vat yhä ve­nees­sä vas­ta­tuu­leen, mut­ta mat­ka ei oi­kein edis­ty­nyt. Aa­mu­yöl­lä kol­men ai­koi­hin he nä­ki­vät jon­kin hah­mon tu­le­van kä­vel­len ve­den pääl­lä hei­dän jäl­jes­sään. Ope­tus­lap­set säi­käh­ti­vät niin ko­vas­ti näh­des­sään aal­loil­la kei­nu­van aa­veek­si luu­le­man­sa tu­li­jan, et­tä huu­si­vat pe­los­ta. Jee­sus rau­hoit­te­li hei­tä il­mais­ten it­sen­sä heil­le.

Pie­ta­ri ha­lu­si saa­da eri­tyis­var­mis­tuk­sen sii­tä, et­tä ky­sees­sä ei ol­lut aa­ve vaan Jee­sus ja sa­noi: ”Her­ra, jos se olet sinä, niin käs­ke mi­nun tul­la luok­se­si vet­tä pit­kin” (Matt. 14:28). Jee­suk­sen kut­sus­ta Pie­ta­ri läh­ti kä­ve­le­mään aal­to­jen pääl­lä Jee­suk­sen luo, mut­ta kun hän ha­vait­si tuu­len voi­man, hän al­koi va­jo­ta, ja hä­nen täy­tyi huu­ta­en pyy­tää Mes­ta­ri­aan aut­ta­maan.

Ju­ma­la aut­taa ajal­laan

Ope­tus­las­ten mat­ka ei ol­lut eden­nyt puo­leen­vä­liin­kään, vaik­ka hei­dän oli­si pi­tä­nyt tuo­na, eh­kä kel­lo­nym­pä­ryk­sen pi­tui­se­na ai­ka­na eh­tiä pa­riin, kol­meen­kin ot­tee­seen sou­taa ky­sei­nen mat­ka itä­ran­nal­ta Gen­ne­sa­re­tin sa­ta­maan. He pon­nis­te­li­vat ko­vas­ti, mut­ta mat­ka ei edis­ty­nyt.

Al­koi­ko­han edel­li­se­nä päi­vä­nä ko­e­tun ruok­ki­mi­sih­meen us­koa vah­vis­ta­va vai­ku­tus jo hor­jua, kun mat­kan­te­ko oli niin vai­ke­aa? Aal­lot vyö­ryi­vät ja pon­nis­te­lut me­ni­vät huk­kaan – mik­si Jee­sus ei aut­ta­nut? Mik­si hän an­toi ope­tus­las­ten­sa tais­tel­la yk­sin myrs­kyä vas­taan? Huk­kui­si­vat­ko­han he nyt säk­ki­pi­me­äs­sä ve­den­käyn­nis­sä?

Jee­sus ei vii­vyt­te­le, vaan aut­taa hä­däs­sä. Hän var­maan­kin ha­lu­si opet­taa apos­to­le­ja ja hei­dän ko­ke­mus­ten­sa kaut­ta myös mei­tä, kuin­ka tur­haa on kamp­pai­le­mi­nen omin voi­min. Var­sin­kin vas­toin­käy­mis­ten vas­ta­tuu­les­sa sen huo­maa, kuin­ka ih­mi­sen voi­mat ovat mi­tät­tö­mät. Kaik­ki muut­tuu, kun Ju­ma­la, joka ai­na aut­taa omi­aan ajal­laan, osoit­taa voi­man­sa.

Her­raan tur­vaa­va saa avun

Omin voi­min pon­nis­tel­les­sa voi us­kon nä­kö­a­la­kin niin hä­mär­tyä, et­tei mei­naa tun­nis­taa Her­ran­sa rien­tä­neen aut­ta­maan, vaan epäi­lyk­set saa­vat avun­kin näyt­tä­mään vain har­hal­ta tai vää­räl­tä hen­gel­tä. Pel­ko al­kaa häl­ve­tä vas­ta, kun saa kuul­la Hy­vän Pai­me­nen rau­hoit­ta­van ää­nen, joka yhä hä­nen seu­ra­kun­nas­taan kuu­luu va­kuut­ta­en: ”Py­sy­kää rau­has­sa, minä täs­sä olen.”

Epäi­lys­ten aal­lot ja vas­ta­tuu­li saat­ta­vat ir­rot­taa kat­seen us­kon al­ka­jas­ta ja päät­tä­jäs­tä ajan kuo­hun­taan, ja sil­loin on vaa­ra­na al­kaa Pie­ta­rin ta­voin va­jo­ta. Ai­na kun ajan meri al­kaa kau­his­taa, voi huu­taa avuk­seen Her­raa. Hän aut­taa, pe­las­taa. Ke­nen­kään ei tar­vit­se huk­kua, vaan kaik­ki hä­nen ar­moon­sa, hä­nen maa­han vuo­ta­neen so­vin­to­ve­ren­sä voi­maan tur­vau­tu­vat saa­vat uu­den voi­man. Se nos­taa kat­seen Jee­suk­seen, ja joh­taa lo­pul­ta pe­ril­le ko­tiin.

Ol­li Poh­jo­nen

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 14:22–33

Bib­lia

Ja koh­ta vaa­ti Je­sus ope­tus­lap­si­an­sa haah­teen as­tu­maan, ja me­ne­mään hä­nen edel­lään toi­sel­le ran­nal­le, niin­kau­van kuin hän kan­san olis ty­kö­än­sä las­ke­nut. Ja kuin hän oli kan­san las­ke­nut, as­tui hän yk­si­nän­sä vuo­rel­le ru­koi­le­maan. Ja kuin eh­too jou­tui, oli hän siel­lä yk­si­nän­sä. Mut­ta haak­si oli jo kes­kel­lä mer­ta, ja ah­dis­tet­tiin aal­loil­ta; sil­lä vas­ta­tuu­li oli. Mut­ta yöl­lä, nel­jän­nes­sä var­ti­os­sa, tuli Je­sus hei­dän ty­kön­sä, käy­den me­rel­lä. Ja kuin ope­tus­lap­set nä­ki­vät hä­nen me­rel­lä käy­vän, pel­jäs­tyi­vät he, ja sa­noi­vat: kyö­pe­li se on; ja huu­si­vat pel­von täh­den. Niin Je­sus pu­hui koh­ta heil­le ja sa­noi: ol­kaat hy­väs­sä tur­vas­sa! Minä olen: äl­käät pel­jäs­ty­kö. Niin vas­ta­si Pie­ta­ri hän­tä ja sa­noi: Her­ra, jos sinä olet, niin käs­ke mi­nun tul­la ty­kös vet­ten pääl­lä. Niin hän sa­noi: tule! Ja Pie­ta­ri as­tui ulos haah­des­ta ja kävi vet­ten pääl­lä, et­tä hän me­nis Je­suk­sen tykö. Ja kuin hän näki an­ka­ran tuu­len, niin hän pel­jäs­tyi, ja ru­pe­si va­joo­maan, huu­si sa­no­en: Her­ra, au­ta mi­nua! Niin Je­sus ojen­si koh­ta kä­ten­sä, ja tart­tui hä­neen, ja sa­noi hä­nel­le: oi sinä heik­ko-us­koi­nen, mik­sis epäi­lit? Kuin he as­tui­vat haah­teen, niin tuu­li ty­ve­ni. Mut­ta ne, jot­ka oli­vat haah­des­sa, tu­li­vat ja ku­mar­si­vat hän­tä, ja sa­noi­vat: to­ti­ses­ti olet sinä Ju­ma­lan Poi­ka.

Raa­mat­tu 1992

Heti sen jäl­keen Jee­sus käs­ki ope­tus­las­ten nous­ta ve­nee­seen ja men­nä vas­ta­ran­nal­le edel­tä­kä­sin, sil­lä ai­kaa kun hän lä­het­täi­si väen pois. Kun ih­mi­set oli­vat läh­te­neet, hän nou­si vuo­rel­le ru­koil­lak­seen yk­si­näi­syy­des­sä. Il­lan tul­tua hän oli siel­lä yk­sin. Vene oli jo hy­vän mat­kan pääs­sä ran­nas­ta ja pon­nis­te­li aal­lo­kos­sa vas­ta­tuu­leen. Nel­jän­nen yö­var­ti­on ai­kaan Jee­sus tuli ope­tus­lap­sia koh­ti kä­vel­len vet­tä pit­kin. Kun he nä­ki­vät hä­nen kä­ve­le­vän jär­ven aal­loil­la, he säi­käh­ti­vät ja huu­si­vat pe­los­ta, sil­lä he luu­li­vat nä­ke­vän­sä aa­veen. Mut­ta sa­mas­sa Jee­sus jo pu­hui heil­le: ”Py­sy­kää rau­hal­li­si­na, minä täs­sä olen. äl­kää pe­lät­kö.” Sil­loin Pie­ta­ri sa­noi hä­nel­le: ”Her­ra, jos se olet sinä, niin käs­ke mi­nun tul­la luok­se­si vet­tä pit­kin.” ”Tule!” sa­noi Jee­sus. Pie­ta­ri as­tui ve­nees­tä ja kä­ve­li vet­tä pit­kin Jee­suk­sen luo. Mut­ta huo­ma­tes­saan, mi­ten ra­jus­ti tuu­li, hän pe­läs­tyi ja al­koi va­jo­ta. ”Her­ra, pe­las­ta mi­nut!” hän huu­si. Jee­sus ojen­si heti kä­ten­sä, tart­tui hä­neen ja sa­noi: ”Vä­häi­nen­pä on us­ko­si! Mik­si aloit epäil­lä?” Kun he oli­vat nous­seet ve­nee­seen, tuu­li tyyn­tyi. Ja kaik­ki, jot­ka ve­nees­sä oli­vat, pol­vis­tui­vat hä­nen eteen­sä ja sa­noi­vat: ”Sinä olet to­del­la Ju­ma­lan Poi­ka.”