Al­bert Ha­lo­nen

Us­ko­vai­sen ru­kous on luot­ta­vaa ja hen­ki­lö­koh­tais­ta, ja sii­nä ei ole it­sek­kyyt­tä.

Isä mei­dän -ru­kous­ta kut­su­taan maa­il­man par­haak­si ru­kouk­sek­si. Väit­tä­mä on sii­nä mie­les­sä kiis­ta­ton, et­tä mi­kä­li Jee­sus oli­si vie­lä pa­rem­man ru­kouk­sen voi­nut opet­taa, hän oli­si sen teh­nyt. Sik­si se on tur­val­li­nen ru­kous.

Toi­saal­ta moni voi ko­kea sen myös vai­ke­ak­si – lii­an täy­del­li­sek­si tai mo­ni­si­säl­töi­sek­si. Ru­kouk­sen sa­na­muo­to­jen tark­kai­lu ja mer­ki­tys­ten poh­din­ta saat­ta­vat vain li­sä­tä häm­men­nys­tä en­ti­ses­tään. Mitä täs­sä ru­kouk­ses­sa it­se asi­as­sa edes ru­koil­laan Ju­ma­lal­ta?

Ru­kous ei ole an­sio

Jee­sus aloit­taa ru­kou­so­pe­tuk­sen­sa ku­vai­le­mal­la sitä ru­kous­pe­rin­tei­den maa­il­maa, joka hä­nen kuu­li­joi­den­sa ym­pä­ril­lä vai­kut­ti ja jon­ka kes­kel­lä he kaik­ki tuol­loin eli­vät. Mo­nen­kir­ja­va us­kon­nol­li­suus ja hen­ki­syys ja mo­nen­lai­set elä­män­kat­so­muk­set oli­vat läs­nä jo en­sim­mäis­ten kris­tit­ty­jen elä­mäs­sä. Jee­sus ha­lu­si kään­tää seu­raa­jien­sa huo­mi­on ru­kouk­ses­sa ai­van toi­sen­lai­siin asi­oi­hin kuin muut tuon ajan opet­ta­jat. Hän kiel­tää ot­ta­mas­ta mal­lia niis­tä ta­vois­ta, joil­la hei­dän ym­pä­ril­lään ru­koil­tiin päi­vit­täin.

Fa­ri­se­a­lai­sen hurs­kau­si­han­teen mu­kai­nen ru­kous oli var­mas­ti to­tis­ta ja vil­pi­tön­tä. Ru­kouk­ses­ta oli kui­ten­kin tul­lut vel­vol­li­suus: hy­vän juu­ta­lai­sen tun­to­merk­ki ja lain täyt­tä­mi­sen tun­nus. Ru­kouk­sen tuli nä­kyä ja kuu­lua, niin ih­mis­ten kuin Ju­ma­lan­kin edes­sä. Täl­lai­nen ru­kous, niin aja­tel­tiin, lu­et­tai­siin an­si­ok­si sekä tai­vaas­sa et­tä maan pääl­lä.

Jee­suk­sen mu­kaan tämä on vaa­ral­li­nen tie, joka vie ru­koi­li­jan asen­teen ja aja­tuk­sen vää­rään suun­taan. “Kun ru­koi­let­te, äl­kää teh­kö sitä te­ko­py­hien ta­voin. He aset­tu­vat mie­lel­lään sy­na­go­giin ja ka­dun­kul­miin ru­koi­le­maan, jot­ta oli­si­vat ih­mis­ten nä­ky­vis­sä.”

Jee­sus ha­lu­si teh­dä op­pi­lail­leen sil­loin ja tänä ai­ka­na sel­väk­si, et­tei ru­kous ole mis­sään mie­les­sä ih­mi­sen an­sio, vaan lap­sen oi­keus. Ru­kouk­sen lai­no­mai­sel­la ja pa­kol­li­sel­la suo­rit­ta­mi­sel­la ei saa­vu­te­ta mi­tään. Päin­vas­toin sot­keu­du­taan en­tis­tä pa­hem­min it­sek­kyy­den ja ih­mis­ten suo­si­on ta­voit­te­lun vii­dak­koon.

Ei temp­pu ei­kä sa­la­tie­de

Toi­nen esi­merk­ki vää­rän­lai­ses­ta ta­vas­ta lä­hes­tyä elä­vää Ju­ma­laa on Jee­suk­sen mu­kaan pa­ka­naus­kon­to­jen pe­rin­tees­sä. ”Ru­koil­les­san­ne äl­kää ho­ke­ko tyh­jää niin kuin pa­ka­nat, jot­ka ku­vit­te­le­vat tu­le­van­sa kuul­luik­si, kun vain la­te­le­vat sa­no­ja. Äl­kää ru­vet­ko hei­dän kal­tai­sik­seen.”

Täl­lai­nen aja­tus ru­kouk­sen maa­gi­ses­ta luon­tees­ta oli ar­ki­päi­vää an­tii­kin maa­il­mas­sa ei­kä sen pe­ru­si­dea ole mi­hin­kään hä­vin­nyt. Loit­sun ta­voin tois­te­tut sa­na­muo­dot ja ho­ke­mat oli­vat kei­no, jol­la yri­tet­tiin tai­vu­tel­la ju­ma­lat vas­taa­maan ru­koi­li­jan tar­pei­siin.

Täl­lai­ses­sa ru­kouk­ses­sa ih­mi­nen yrit­tää kai­vaa it­ses­tään jo­tain sel­lais­ta, joka vai­kut­tai­si etäi­sen ja pe­lot­ta­van Ju­ma­lan toi­min­taan. Jee­suk­sen mu­kaan ru­kous ei kui­ten­kaan ole temp­pu tai sa­la­tie­de, ei­kä sen vai­ku­tus pe­rus­tu muo­toon ei­kä mit­taan, vaan se on avoi­muut­ta ja nöy­ryyt­tä Ju­ma­lan edes­sä.

Lap­sel­le kuu­luu Isän apu

Näi­den vää­rin vi­ri­tet­ty­jen ru­kous­ten ti­lal­le Jee­sus opet­ti jo­tain sel­lais­ta, jon­ka Ju­ma­la to­del­la lu­paa kuul­la. Kris­ti­tyn ru­kous on lap­sen ta­voin luot­ta­vaa, mitä suu­rim­mas­sa mää­rin hen­ki­lö­koh­tais­ta, mut­ta ei kui­ten­kaan it­se­kes­keis­tä. Näi­hin viit­taa­vat Jee­suk­sen sa­nat huo­nee­seen me­ne­mi­ses­tä ja toi­saal­ta Isä mei­dän -ru­kouk­sen al­ku­pu­hut­te­lu.

”Isi, si­nun pi­tää aut­taa mi­nua, kos­ka sinä oot mi­nun is­kä.” Tämä pe­rus­te­lu on täy­sin us­kot­ta­va ja hyvä pik­ku­lap­sen van­hem­mal­le, kun oma lap­si pyy­tää apua. Muu­ta pe­rus­te­lua ei tar­vi­ta. Isä aut­taa las­taan. Se on isän teh­tä­vä ja tah­to. Täl­lai­sel­la luot­ta­muk­sel­la Jee­sus roh­kai­si lä­hes­ty­mään myös Ju­ma­laa. Ru­kouk­sen en­sim­mäi­nen sana ”Ab­ba” on mitä lä­hei­sin isää ku­vaa­va pu­hut­te­lu.

Jee­sus an­toi lu­van luot­taa sii­hen, et­tä Isän lap­sil­le kuu­lu­vat Isän apu ja huo­mio. Sa­mal­la hän muis­tut­ti, et­tä Isä on las­ten­sa yh­tei­nen – ”mei­dän”. Kris­ti­tyn ru­kous on siis hen­ki­lö­koh­tais­ta, mut­ta ei it­se­kes­keis­tä vaan yh­dis­tä­vää ja yh­teyt­tä et­si­vää.

Elä­vä us­ko on luot­ta­mus­ta hy­vään Ju­ma­laan, tai­vaal­li­seen van­him­paan, joka ei ole etäi­nen ja pe­lot­ta­va, an­si­oi­tu­mis­ta ja temp­pu­ja odot­ta­va laa­dun­val­vo­ja. Hän ha­lu­aa lap­sen­sa pa­ras­ta ja sik­si hän an­taa sen mitä hä­nen lap­sen­sa to­del­la tar­vit­se­vat: val­ta­kun­tan­sa, jo­ka­päi­väi­sen lei­vän ja kaik­ki syn­nit an­teek­si. Näin hä­nen tah­ton­sa saa ta­pah­tua myös maan pääl­lä niin kuin tai­vaas­sa.

Evan­ke­liu­mi Matt. 6:5–13

Raa­mat­tu 1992: ”Kun ru­koi­let­te, äl­kää teh­kö sitä te­ko­py­hien ta­voin. He aset­tu­vat mie­lel­lään sy­na­go­giin ja ka­dun­kul­miin ru­koi­le­maan, jot­ta oli­si­vat ih­mis­ten nä­ky­vis­sä. To­ti­ses­ti: he ovat jo palk­kan­sa saa­neet. Kun sinä ru­koi­let, mene si­säl­le huo­nee­see­si, sul­je ovi ja ru­koi­le sit­ten Isää­si, joka on sa­las­sa. Isä­si, joka nä­kee myös sen, mikä on sa­las­sa, pal­kit­see si­nut. ”Ru­koil­les­san­ne äl­kää ho­ke­ko tyh­jää niin kuin pa­ka­nat, jot­ka ku­vit­te­le­vat tu­le­van­sa kuul­luik­si, kun vain la­te­le­vat sa­no­ja. Äl­kää ru­vet­ko hei­dän kal­tai­sik­seen. Tei­dän Isän­ne kyl­lä tie­tää mitä te tar­vit­set­te, jo en­nen kuin olet­te hä­nel­tä pyy­tä­neet­kään. Ru­koil­kaa te siis näin:
-- Isä mei­dän, joka olet tai­vais­sa! Py­hi­tet­ty ol­koon si­nun ni­me­si. Tul­koon si­nun val­ta­kun­ta­si. Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si, myös maan pääl­lä niin kuin tai­vaas­sa. An­na meil­le tänä päi­vä­nä jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me. Ja an­na meil­le vel­kam­me an­teek­si, niin kuin me­kin an­nam­me an­teek­si niil­le, jot­ka ovat meil­le ve­las­sa. Älä­kä an­na mei­dän jou­tua kiu­sauk­seen, vaan pääs­tä mei­dät pa­has­ta.*

Bib­lia: Ja kuin ru­koi­let, niin ei si­nun pidä ole­man niin­kuin ul­ko­kul­la­tut; sil­lä he mie­lel­län­sä sei­so­vat ja ru­koi­le­vat sy­na­go­gis­sa ja ku­jain kul­mis­sa, et­tä he ih­mi­sil­tä näh­täi­siin. To­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: he ovat saa­neet palk­kan­sa. Vaan kuin sinä ru­koi­let, niin mene kam­mi­oos, ja sul­je oves, ja ru­koi­le Isääs, joka on sa­lai­suu­des­sa: ja Isäs, joka sa­lai­suu­des­sa nä­kee, mak­saa si­nul­le jul­ki­ses­ti. Ja kuin te ru­koi­let­te, niin äl­kää ol­ko pal­jon pu­hu­vai­set, niin­kuin pa­ka­nat; sil­lä he luu­le­vat hei­tä pal­jon pu­heen­sa täh­den kuul­ta­van. Sen­täh­den äl­käät ol­ko hei­dän kal­tai­sen­sa; sil­lä Isän­ne tie­tää kyl­lä, mitä tar­vit­set­te, en­nen kuin te hä­nel­tä ru­koi­let­te­kaan. Näin tei­dän siis pi­tää ru­koi­le­man: Isä mei­dän, joka olet tai­vais­sa! Py­hi­tet­ty ol­koon si­nun ni­mes. Lä­hes­ty­köön si­nun val­ta­kun­tas. Ol­koon si­nun tah­tos niin maas­sa kuin tai­vaas­sa. An­na meil­le tä­nä­päi­vä­nä mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me. Ja an­na meil­le mei­dän vel­kam­me an­teek­si, niin­kuin me­kin an­teek­si an­nam­me mei­dän vel­vol­lis­tem­me. Ja älä joh­da­ta mei­tä kiu­sauk­seen. Mut­ta pääs­tä mei­tä pa­has­ta. Sil­lä si­nun on val­ta­kun­ta, ja voi­ma, ja kun­nia, ijan­kaik­ki­ses­ti. Amen!