JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Ru­kous on lap­sen oi­keus

Sana sunnuntaiksi
17.5.2020 6.05

Juttua muokattu:

14.5. 12:42
2020051412424720200517060500

Esko Vanhala

Esko Vanhala

Al­bert Ha­lo­nen

Us­ko­vai­sen ru­kous on luot­ta­vaa ja hen­ki­lö­koh­tais­ta, ja sii­nä ei ole it­sek­kyyt­tä.

Isä mei­dän -ru­kous­ta kut­su­taan maa­il­man par­haak­si ru­kouk­sek­si. Väit­tä­mä on sii­nä mie­les­sä kiis­ta­ton, et­tä mi­kä­li Jee­sus oli­si vie­lä pa­rem­man ru­kouk­sen voi­nut opet­taa, hän oli­si sen teh­nyt. Sik­si se on tur­val­li­nen ru­kous.

Toi­saal­ta moni voi ko­kea sen myös vai­ke­ak­si – lii­an täy­del­li­sek­si tai mo­ni­si­säl­töi­sek­si. Ru­kouk­sen sa­na­muo­to­jen tark­kai­lu ja mer­ki­tys­ten poh­din­ta saat­ta­vat vain li­sä­tä häm­men­nys­tä en­ti­ses­tään. Mitä täs­sä ru­kouk­ses­sa it­se asi­as­sa edes ru­koil­laan Ju­ma­lal­ta?

Ru­kous ei ole an­sio

Jee­sus aloit­taa ru­kou­so­pe­tuk­sen­sa ku­vai­le­mal­la sitä ru­kous­pe­rin­tei­den maa­il­maa, joka hä­nen kuu­li­joi­den­sa ym­pä­ril­lä vai­kut­ti ja jon­ka kes­kel­lä he kaik­ki tuol­loin eli­vät. Mo­nen­kir­ja­va us­kon­nol­li­suus ja hen­ki­syys ja mo­nen­lai­set elä­män­kat­so­muk­set oli­vat läs­nä jo en­sim­mäis­ten kris­tit­ty­jen elä­mäs­sä. Jee­sus ha­lu­si kään­tää seu­raa­jien­sa huo­mi­on ru­kouk­ses­sa ai­van toi­sen­lai­siin asi­oi­hin kuin muut tuon ajan opet­ta­jat. Hän kiel­tää ot­ta­mas­ta mal­lia niis­tä ta­vois­ta, joil­la hei­dän ym­pä­ril­lään ru­koil­tiin päi­vit­täin.

Fa­ri­se­a­lai­sen hurs­kau­si­han­teen mu­kai­nen ru­kous oli var­mas­ti to­tis­ta ja vil­pi­tön­tä. Ru­kouk­ses­ta oli kui­ten­kin tul­lut vel­vol­li­suus: hy­vän juu­ta­lai­sen tun­to­merk­ki ja lain täyt­tä­mi­sen tun­nus. Ru­kouk­sen tuli nä­kyä ja kuu­lua, niin ih­mis­ten kuin Ju­ma­lan­kin edes­sä. Täl­lai­nen ru­kous, niin aja­tel­tiin, lu­et­tai­siin an­si­ok­si sekä tai­vaas­sa et­tä maan pääl­lä.

Jee­suk­sen mu­kaan tämä on vaa­ral­li­nen tie, joka vie ru­koi­li­jan asen­teen ja aja­tuk­sen vää­rään suun­taan. “Kun ru­koi­let­te, äl­kää teh­kö sitä te­ko­py­hien ta­voin. He aset­tu­vat mie­lel­lään sy­na­go­giin ja ka­dun­kul­miin ru­koi­le­maan, jot­ta oli­si­vat ih­mis­ten nä­ky­vis­sä.”

Jee­sus ha­lu­si teh­dä op­pi­lail­leen sil­loin ja tänä ai­ka­na sel­väk­si, et­tei ru­kous ole mis­sään mie­les­sä ih­mi­sen an­sio, vaan lap­sen oi­keus. Ru­kouk­sen lai­no­mai­sel­la ja pa­kol­li­sel­la suo­rit­ta­mi­sel­la ei saa­vu­te­ta mi­tään. Päin­vas­toin sot­keu­du­taan en­tis­tä pa­hem­min it­sek­kyy­den ja ih­mis­ten suo­si­on ta­voit­te­lun vii­dak­koon.

Ei temp­pu ei­kä sa­la­tie­de

Toi­nen esi­merk­ki vää­rän­lai­ses­ta ta­vas­ta lä­hes­tyä elä­vää Ju­ma­laa on Jee­suk­sen mu­kaan pa­ka­naus­kon­to­jen pe­rin­tees­sä. ”Ru­koil­les­san­ne äl­kää ho­ke­ko tyh­jää niin kuin pa­ka­nat, jot­ka ku­vit­te­le­vat tu­le­van­sa kuul­luik­si, kun vain la­te­le­vat sa­no­ja. Äl­kää ru­vet­ko hei­dän kal­tai­sik­seen.”

Täl­lai­nen aja­tus ru­kouk­sen maa­gi­ses­ta luon­tees­ta oli ar­ki­päi­vää an­tii­kin maa­il­mas­sa ei­kä sen pe­ru­si­dea ole mi­hin­kään hä­vin­nyt. Loit­sun ta­voin tois­te­tut sa­na­muo­dot ja ho­ke­mat oli­vat kei­no, jol­la yri­tet­tiin tai­vu­tel­la ju­ma­lat vas­taa­maan ru­koi­li­jan tar­pei­siin.

Täl­lai­ses­sa ru­kouk­ses­sa ih­mi­nen yrit­tää kai­vaa it­ses­tään jo­tain sel­lais­ta, joka vai­kut­tai­si etäi­sen ja pe­lot­ta­van Ju­ma­lan toi­min­taan. Jee­suk­sen mu­kaan ru­kous ei kui­ten­kaan ole temp­pu tai sa­la­tie­de, ei­kä sen vai­ku­tus pe­rus­tu muo­toon ei­kä mit­taan, vaan se on avoi­muut­ta ja nöy­ryyt­tä Ju­ma­lan edes­sä.

Lap­sel­le kuu­luu Isän apu

Näi­den vää­rin vi­ri­tet­ty­jen ru­kous­ten ti­lal­le Jee­sus opet­ti jo­tain sel­lais­ta, jon­ka Ju­ma­la to­del­la lu­paa kuul­la. Kris­ti­tyn ru­kous on lap­sen ta­voin luot­ta­vaa, mitä suu­rim­mas­sa mää­rin hen­ki­lö­koh­tais­ta, mut­ta ei kui­ten­kaan it­se­kes­keis­tä. Näi­hin viit­taa­vat Jee­suk­sen sa­nat huo­nee­seen me­ne­mi­ses­tä ja toi­saal­ta Isä mei­dän -ru­kouk­sen al­ku­pu­hut­te­lu.

”Isi, si­nun pi­tää aut­taa mi­nua, kos­ka sinä oot mi­nun is­kä.” Tämä pe­rus­te­lu on täy­sin us­kot­ta­va ja hyvä pik­ku­lap­sen van­hem­mal­le, kun oma lap­si pyy­tää apua. Muu­ta pe­rus­te­lua ei tar­vi­ta. Isä aut­taa las­taan. Se on isän teh­tä­vä ja tah­to. Täl­lai­sel­la luot­ta­muk­sel­la Jee­sus roh­kai­si lä­hes­ty­mään myös Ju­ma­laa. Ru­kouk­sen en­sim­mäi­nen sana ”Ab­ba” on mitä lä­hei­sin isää ku­vaa­va pu­hut­te­lu.

Jee­sus an­toi lu­van luot­taa sii­hen, et­tä Isän lap­sil­le kuu­lu­vat Isän apu ja huo­mio. Sa­mal­la hän muis­tut­ti, et­tä Isä on las­ten­sa yh­tei­nen – ”mei­dän”. Kris­ti­tyn ru­kous on siis hen­ki­lö­koh­tais­ta, mut­ta ei it­se­kes­keis­tä vaan yh­dis­tä­vää ja yh­teyt­tä et­si­vää.

Elä­vä us­ko on luot­ta­mus­ta hy­vään Ju­ma­laan, tai­vaal­li­seen van­him­paan, joka ei ole etäi­nen ja pe­lot­ta­va, an­si­oi­tu­mis­ta ja temp­pu­ja odot­ta­va laa­dun­val­vo­ja. Hän ha­lu­aa lap­sen­sa pa­ras­ta ja sik­si hän an­taa sen mitä hä­nen lap­sen­sa to­del­la tar­vit­se­vat: val­ta­kun­tan­sa, jo­ka­päi­väi­sen lei­vän ja kaik­ki syn­nit an­teek­si. Näin hä­nen tah­ton­sa saa ta­pah­tua myös maan pääl­lä niin kuin tai­vaas­sa.

Evan­ke­liu­mi Matt. 6:5–13

Raa­mat­tu 1992: ”Kun ru­koi­let­te, äl­kää teh­kö sitä te­ko­py­hien ta­voin. He aset­tu­vat mie­lel­lään sy­na­go­giin ja ka­dun­kul­miin ru­koi­le­maan, jot­ta oli­si­vat ih­mis­ten nä­ky­vis­sä. To­ti­ses­ti: he ovat jo palk­kan­sa saa­neet. Kun sinä ru­koi­let, mene si­säl­le huo­nee­see­si, sul­je ovi ja ru­koi­le sit­ten Isää­si, joka on sa­las­sa. Isä­si, joka nä­kee myös sen, mikä on sa­las­sa, pal­kit­see si­nut. ”Ru­koil­les­san­ne äl­kää ho­ke­ko tyh­jää niin kuin pa­ka­nat, jot­ka ku­vit­te­le­vat tu­le­van­sa kuul­luik­si, kun vain la­te­le­vat sa­no­ja. Äl­kää ru­vet­ko hei­dän kal­tai­sik­seen. Tei­dän Isän­ne kyl­lä tie­tää mitä te tar­vit­set­te, jo en­nen kuin olet­te hä­nel­tä pyy­tä­neet­kään. Ru­koil­kaa te siis näin:
-- Isä mei­dän, joka olet tai­vais­sa! Py­hi­tet­ty ol­koon si­nun ni­me­si. Tul­koon si­nun val­ta­kun­ta­si. Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si, myös maan pääl­lä niin kuin tai­vaas­sa. An­na meil­le tänä päi­vä­nä jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me. Ja an­na meil­le vel­kam­me an­teek­si, niin kuin me­kin an­nam­me an­teek­si niil­le, jot­ka ovat meil­le ve­las­sa. Älä­kä an­na mei­dän jou­tua kiu­sauk­seen, vaan pääs­tä mei­dät pa­has­ta.*

Bib­lia: Ja kuin ru­koi­let, niin ei si­nun pidä ole­man niin­kuin ul­ko­kul­la­tut; sil­lä he mie­lel­län­sä sei­so­vat ja ru­koi­le­vat sy­na­go­gis­sa ja ku­jain kul­mis­sa, et­tä he ih­mi­sil­tä näh­täi­siin. To­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: he ovat saa­neet palk­kan­sa. Vaan kuin sinä ru­koi­let, niin mene kam­mi­oos, ja sul­je oves, ja ru­koi­le Isääs, joka on sa­lai­suu­des­sa: ja Isäs, joka sa­lai­suu­des­sa nä­kee, mak­saa si­nul­le jul­ki­ses­ti. Ja kuin te ru­koi­let­te, niin äl­kää ol­ko pal­jon pu­hu­vai­set, niin­kuin pa­ka­nat; sil­lä he luu­le­vat hei­tä pal­jon pu­heen­sa täh­den kuul­ta­van. Sen­täh­den äl­käät ol­ko hei­dän kal­tai­sen­sa; sil­lä Isän­ne tie­tää kyl­lä, mitä tar­vit­set­te, en­nen kuin te hä­nel­tä ru­koi­let­te­kaan. Näin tei­dän siis pi­tää ru­koi­le­man: Isä mei­dän, joka olet tai­vais­sa! Py­hi­tet­ty ol­koon si­nun ni­mes. Lä­hes­ty­köön si­nun val­ta­kun­tas. Ol­koon si­nun tah­tos niin maas­sa kuin tai­vaas­sa. An­na meil­le tä­nä­päi­vä­nä mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me. Ja an­na meil­le mei­dän vel­kam­me an­teek­si, niin­kuin me­kin an­teek­si an­nam­me mei­dän vel­vol­lis­tem­me. Ja älä joh­da­ta mei­tä kiu­sauk­seen. Mut­ta pääs­tä mei­tä pa­has­ta. Sil­lä si­nun on val­ta­kun­ta, ja voi­ma, ja kun­nia, ijan­kaik­ki­ses­ti. Amen!