Mar­kuk­sen evan­ke­liu­min kym­me­nes luku al­kaa useil­la kes­kus­te­luil­la, jois­sa Jee­sus yl­lät­tää kuu­li­jan­sa. Niil­lä, jot­ka Va­pah­ta­jaa lä­hes­tyi­vät, oli esi­tet­tä­vä­nään ky­sy­myk­siä. Osal­la ky­sy­jis­tä oli taus­tal­la pa­han­suo­puus.

Fa­ri­se­a­lai­set ha­lu­si­vat aset­taa Jee­suk­sen vai­ke­an ky­sy­myk­sen eteen avi­oe­ros­ta ja uu­del­lee­na­vi­oi­tu­mi­ses­ta. Jee­sus il­moit­ti Ju­ma­lan tah­don ole­van, et­tei ih­mi­nen ot­tai­si eroa.

Ope­tus­lap­set puo­les­taan ko­ki­vat las­ten ole­van häi­ri­ök­si Jee­suk­sen lä­his­töl­lä, ja oli­si­vat tah­to­neet las­ten py­sy­vän loi­tol­la. Mes­ta­ri kiin­nit­ti huo­mi­o­ta las­ten ar­voon Ju­ma­lan sil­mis­sä ja ha­lu­si siu­na­ta hei­tä.

Ri­kas nuo­ru­kai­nen ha­lu­si hy­väk­syn­tää va­el­luk­sel­leen, jon­ka luu­li ole­van jo tae ian­kaik­ki­seen elä­mään. Hän jou­tui va­ral­li­suut­ta ke­rän­nee­nä pet­ty­mään Va­pah­ta­jan ke­ho­tuk­seen myy­dä kaik­ki.

Ope­tus­lap­set huo­les­tui­vat: Mikä sit­ten Ju­ma­lal­le on kyl­lik­si? Mi­ten voi yleen­sä tul­la au­tu­aak­si? Kai­kis­sa kes­kus­te­luis­sa kuu­li­jat jou­tui­vat ym­mäl­leen Jee­suk­sen pu­heis­ta.

Ju­ma­la ar­vi­oi toi­sin

Pie­ta­ri, tuo ak­tii­vi­nen ope­tus­lap­si, nou­see jäl­leen esiin. Hän huo­maut­taa, et­tä he ovat luo­pu­neet Her­ran­sa vuok­si kai­kes­ta maal­li­ses­ta läh­det­ty­ään hän­tä seu­raa­maan. Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min vas­taa­vas­sa koh­das­sa (Matt. 19:27) Pie­ta­ri ky­syy vie­lä sitä, mitä ope­tus­lap­set tu­le­vat täs­tä hyö­ty­mään.

Jee­sus to­te­aa, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan lap­se­na saa jo täs­sä ajas­sa naut­tia mo­nen­lai­sis­ta lah­jois­ta. Jos jot­kut lä­hei­set etään­ty­vät ar­mon saa­neen ih­mi­sen lä­hel­tä, tämä saa ti­lal­le uu­sia, us­kol­li­sia ys­tä­viä. Jos omaa va­ral­li­suut­ta ei ker­ry, us­ko­nys­tä­vien tar­jo­a­mat mah­dol­li­suu­det voi­vat ol­la run­saat ja mo­ni­muo­toi­set. Toi­saal­ta seu­raa myös tais­te­lua syn­tiä ja kiu­sak­sia vas­taan ja jos­kus ym­pä­ris­tön ylen­kat­set­ta.

Jee­suk­sen tii­vis­tys oli, et­tä en­sim­mäi­set voi­vat jää­dä vii­mei­sik­si ja vii­mei­sim­mät nous­ta en­sim­mäi­sik­si.

Jee­sus il­moit­taa uh­ri­tien­sä

Ai­em­mat koh­taa­mi­set ja kes­kus­te­lut ovat avaa­mas­sa sitä, mis­tä Va­pah­ta­ja al­kaa päi­vän evan­ke­liu­mis­sa ker­toa omil­leen. He va­el­ta­vat Je­ru­sa­le­miin joh­ta­vaa tie­tä. Ope­tus­lap­set ovat häm­men­nyk­sis­sään ja pe­lois­saan, mitä on ta­pah­tu­mas­sa. Jee­sus al­kaa ker­toa heil­le, kuin­ka hä­nen käy tääl­lä ajas­sa.

Hän jou­tuu vi­ha­mies­ten kä­siin, saa osak­seen kuo­le­man­tuo­mi­on, hän­tä hä­väis­tään ja pil­ka­taan ja lo­pul­ta hä­net sur­ma­taan. Kui­ten­kaan tämä ei tule ole­maan kai­ken lop­pu. Li­säk­si hän en­nus­taa asi­an, joka ei avau­du jär­jel­le var­sin­kaan pe­lon kes­kel­lä: hän nou­see kuol­leis­ta kol­man­te­na päi­vä­nä.

Kat­ke­ra kalk­ki

Sit­ten ope­tus­las­ten in­hi­mil­li­syys tu­lee taas vä­ke­väs­ti esiin. Kun­ni­an­hi­mo ja val­ta­pyy­teet kum­pu­a­vat nä­ky­viin Sepe­teuk­sen poi­kien, Jaa­ko­bin ja Jo­han­nek­sen ky­sy­myk­ses­sä. Vel­jek­set ha­lu­a­vat nä­ky­vän ase­man Va­pah­ta­jan vie­res­sä.

Toi­nen ha­lu­aa is­tua Jee­suk­sen oi­ke­al­la ja toi­nen va­sem­mal­la puo­lel­la, kun tämä on nous­sut ylös kun­ni­aan. Sil­loin Jee­sus tah­too muis­tut­taa, kuin­ka vaa­ti­va tuo Ju­ma­lan aset­ta­ma uh­ri­tie to­del­li­suu­des­sa on.

Ver­taus­ku­val­li­ses­ti Jee­sus pu­huu mal­jas­ta. Ny­kyi­sin­kin kär­si­mys­tä ver­ra­taan kat­ke­raan kalk­kiin. Toi­nen ver­taus liit­tyy kas­tee­seen: voi­vat­ko ope­tus­lap­set vas­taa­not­taa sen kas­teen, joka Kris­tuk­sen osak­si on pian tu­le­va?

Odot­ta­mat­ta vas­taus­ta Jee­sus en­nus­taa ope­tus­las­ten saa­van ker­ran ko­kea sa­maa kär­si­mys­tä, mitä hei­dän Her­ran­sa pian saa osak­seen. Sen si­jaan Jaa­ko­bin ja Jo­han­nek­sen kun­ni­a­paik­ko­ja kos­ke­vaan pyyn­töön Jee­sus an­taa tor­ju­van vas­tauk­sen: se ei ole hä­nen teh­tä­vän­sä.

Suu­rin an­taa suu­rim­man uh­rin

Muut ope­tus­lap­set när­käs­ty­vät vel­jes­ten pu­heis­ta. Jee­sus ha­luaa rau­hoit­taa ti­lan­teen. Hän ku­vaa maal­li­sen esi­val­lan hie­rark­ki­suut­ta: esi­mie­hil­lä on esi­mie­hen­sä, kaik­ki vas­taa­vat ylem­mil­leen. Ylim­piä ase­mia yleen­sä ta­voi­tel­laan kun­ni­an­hi­moi­ses­ti.

Jee­sus ko­ros­taa, et­tei ope­tus­las­ten kes­ken suu­ruut­ta mi­ta­ta käs­ky­val­lal­la. Kor­keim­man kuu­luu­kin yl­lät­tä­en ol­la toi­sil­le alis­tet­tu­na. Ylim­män tu­lee alis­tua ja pal­vel­la. Suu­rin­ta rak­kaut­ta on an­taa elä­män­sä tois­ten puo­les­ta.

Jee­sus ku­vaa it­sen­sä Ih­mi­sen Po­jak­si, joka an­taa tä­män suu­rim­man mah­dol­li­sen uh­rin: oman hen­ken­sä. Kuo­le­ma tuli maa­il­maan yh­den ih­mi­sen tot­te­le­mat­to­muu­den kaut­ta. Elä­mä tuli ih­mi­sil­le yh­den ih­mi­sen ää­ret­tö­män kuu­li­ai­suu­den kaut­ta. Hän uh­ra­si suu­rim­man uh­rin, jot­ta meil­lä oli­si ian­kaik­ki­nen elä­mä.

Ilk­ka Ha­ku­li­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

Las­ki­ais­sun­nun­tai: Ps. 31:2-6; Hes.18:30–32; 1. Kor. 13 tai 1. Tim. 2:4–6; Mark. 10:32–45

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 11.2.2015.