Har­ri Hy­vä­ri

Maal­li­set rik­kau­det ei­vät sie­lua pe­las­ta, vaan pe­ril­le tai­vaa­seen pää­see us­kon kaut­ta.

Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen rik­kaas­ta mie­hes­tä ja La­sa­ruk­ses­ta. Täl­lä ver­tauk­sel­la hän ku­va­si, mikä on elä­mäs­sä tär­ke­ää ja kes­tä­vää, ka­to­a­ma­ton­ta aar­ret­ta. Sa­mal­la hän ku­va­si, kuin­ka ajal­li­set aar­teet ovat ka­to­a­via.

Jos sy­dän kiin­tyy ajal­li­siin rik­kauk­siin, me­nes­tyk­seen, kun­ni­aan tai vii­sau­teen, saat­taa me­net­tää elä­män tär­keim­män aar­teen, elä­vän us­kon. Mo­net sie­lun­vi­hol­li­sen hou­ku­tuk­set ovat tä­nä­kin päi­vä­nä viet­te­le­mäs­sä us­ko­vai­sia, jot­ta he me­net­täi­si­vät us­kon lah­jan. Eri­tyi­ses­ti pyr­ki­mys viih­teel­li­seen ja help­poon elä­mään on tänä ai­ka­na hou­kut­te­le­mas­sa pois us­kon tiel­tä.

Aar­tei­ta tai­vaa­seen, ei maan pääl­le

Jee­suk­sen ver­tauk­ses­sa ei pu­hu­ta pel­käs­tään ajal­li­sen elä­män rik­kauk­sis­ta. Hä­nen ope­tuk­sen­sa pää­sa­no­ma oli: ”Ai­ka on täyt­ty­nyt, Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le. Kään­ty­kää ja us­ko­kaa hyvä sa­no­ma!” (Mark. 1:15.) Jee­sus ke­hot­taa kään­ty­mään pois epä­us­kon tiel­tä ja us­ko­maan oma­koh­tai­ses­ti syn­nit an­teek­si. Tämä oli se hyvä sa­no­ma, jota hän ju­lis­ti, ja jota edel­leen ju­lis­te­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta.

Ver­tauk­sen rik­kaal­la mie­hel­lä oli ajal­li­ses­sa elä­mäs­sään kaik­ki, mitä hän tar­vit­si. Jee­sus opet­ti vuo­ri­saar­nas­sa: “Äl­kää koot­ko it­sel­len­ne aar­tei­ta maan pääl­le. Tääl­lä te­ke­vät koi ja ruos­te tu­ho­jaan ja var­kaat mur­tau­tu­vat si­sään ja va­ras­ta­vat. Koot­kaa it­sel­len­ne aar­tei­ta tai­vaa­seen. Siel­lä ei koi ei­kä ruos­te tee tu­ho­jaan ei­vät­kä var­kaat mur­tau­du si­sään ja va­ras­ta. Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on myös sy­dä­me­si.” (Matt. 6:19–21). Ri­kas mies tur­vau­tui ajal­li­siin rik­kauk­siin, mut­ta oli sul­ke­nut sy­dä­men­sä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­sul­ta.

Hän ei myös­kään näh­nyt lä­him­mäi­sen­sä hä­tää. Jee­sus vas­ta­si lai­no­pet­ta­jal­le seu­raa­vas­ti hä­nen ky­sy­es­sään, mikä on lain suu­rin käs­ky: “Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si. Tämä on käs­kyis­tä suu­rin ja tär­kein. Toi­nen yh­tä tär­keä on tämä: Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si. Näi­den kah­den käs­kyn va­ras­sa ovat laki ja pro­fee­tat.” (Matt. 22:37–40). Tämä Jee­suk­sen ope­tus on ajan­koh­tai­nen jo­kai­sel­le.

Nimi elä­män kir­jas­sa

Jee­sus pu­hut­te­li La­sa­rus­ta hä­nen omal­la ni­mel­lään. La­sa­ruk­sen nimi oli kir­joi­tet­tu elä­män kir­jaan, jos­ta kir­joi­te­taan Il­mes­tys­kir­jas­sa: “Jo­kai­nen, jon­ka ni­meä ei löy­ty­nyt elä­män kir­jas­ta, hei­tet­tiin tuo­hon tu­li­seen jär­veen” (Ilm. 20:15).

Mi­ten ih­mi­nen saa ni­men­sä elä­män kir­jaan? Paa­va­li kir­joit­ti työ­to­ve­ril­leen Ti­mo­teuk­sel­le: “Olen kil­pail­lut hy­vän kil­pai­lun, olen juos­sut pe­ril­le ja säi­lyt­tä­nyt us­ko­ni. Mi­nua odot­taa nyt van­hurs­kau­den sep­pe­le, jon­ka Her­ra, oi­keu­den­mu­kai­nen tuo­ma­ri, on an­ta­va mi­nul­le tu­le­mi­sen­sa päi­vä­nä, ei­kä vain mi­nul­le vaan kai­kil­le, jot­ka har­taas­ti odot­ta­vat hä­nen il­mes­ty­mis­tään.” (2. Tim. 4:7–8). Paa­va­lin mu­kaan voit­to­pal­kin­non, ikui­sen elä­män tai­vaas­sa, saa us­kon kaut­ta. Hän­kin kil­voit­te­li us­kon kai­dal­la tiel­lä lop­puun saak­ka, ja näin pää­si pe­ril­le, Ab­ra­ha­min hel­maan.

Köy­hä La­sa­rus kär­si pal­jon elä­män­sä ai­ka­na. Pää­si­kö hän pe­ril­le näi­den kär­si­mys­ten vuok­si? Raa­mat­tu ker­too, et­tä pe­las­tuk­sen saa us­kon kaut­ta. Ju­ma­la saat­taa sal­lia elä­mään kär­si­mys­tä, sai­raut­ta, ko­et­te­le­muk­sia ja vai­vo­ja. Elä­män vai­keuk­sien ai­ka­na jo­kai­nen saa luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la tah­too näi­den­kin kaut­ta kir­kas­taa us­kon tär­keyt­tä. Ju­ma­lan apuun on tur­val­lis­ta luot­taa elä­män kaik­ki­na päi­vi­nä.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 16:19–31

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus pu­hui tä­män ver­tauk­sen: ”Oli ri­kas mies. Hä­nen vaat­teen­sa oli­vat purp­pu­raa ja hie­noin­ta pel­la­vaa, ja päi­väs­tä päi­vään hä­nen elä­män­sä oli pelk­kää ylel­li­syyt­tä ja juh­laa. Mut­ta hä­nen port­tin­sa pie­les­sä vi­rui köy­hä La­sa­rus, täyn­nä pai­sei­ta. Köy­hä oli­si näl­kään­sä ha­lun­nut syö­dä nii­tä ruo­ka­pa­lo­ja, joi­ta rik­kaan pöy­däl­tä pu­toi­li. Koi­rat­kin tu­li­vat sii­hen ja nuo­li­vat hä­nen pai­sei­taan.

Sit­ten köy­hä kuo­li, ja en­ke­lit vei­vät hä­net Ab­ra­ha­min huo­maan. Ri­kas­kin kuo­li, ja hä­net hau­dat­tiin. Kun hän tuo­ne­lan tus­kis­sa ko­hot­ti kat­seen­sa, hän näki kau­ka­na Ab­ra­ha­min ja La­sa­ruk­sen hä­nen rin­taan­sa vas­ten. Sil­loin hän huu­si: ’Isä Ab­ra­ham, ar­mah­da mi­nua! Lä­he­tä La­sa­rus tän­ne, et­tä hän kas­tai­si sor­men­pään­sä ve­teen ja vil­voit­tai­si kiel­tä­ni. Näis­sä lie­keis­sä on kau­hea ol­la.’ Mut­ta Ab­ra­ham sa­noi: ’Muis­ta, poi­ka­ni, et­tä sinä sait elä­es­sä­si hy­vän osan, La­sa­rus huo­non. Nyt hän saa tääl­lä vai­voi­hin­sa loh­dun, mut­ta sinä saat kär­siä tus­kaa. Sitä pait­si mei­dän vä­lil­läm­me on syvä, yli­pää­se­mä­tön kui­lu, niin et­tei tääl­tä ku­kaan voi tul­la tei­dän luok­sen­ne, vaik­ka tah­toi­si­kin, ei­kä siel­tä pää­se ku­kaan kui­lun yli mei­dän puo­lel­lem­me.’ Ri­kas mies sa­noi: ’Isä, minä pyy­dän, lä­he­tä hä­net sit­ten van­hem­pie­ni ta­loon. Mi­nul­la on vii­si vel­jeä – hä­nen pi­täi­si va­roit­taa hei­tä, et­tei­vät he­kin jou­tui­si tä­hän kär­si­myk­sen paik­kaan.’ Ab­ra­ham vas­ta­si: ’Heil­lä on Moo­ses ja pro­fee­tat. Kuul­koot hei­tä.’ ’Ei, isä Ab­ra­ham’, mies sa­noi, ’mut­ta jos joku kuol­lei­den jou­kos­ta me­ni­si hei­dän luok­seen, he kään­tyi­si­vät.’ Mut­ta Ab­ra­ham sa­noi: ’Jos he ei­vät kuun­te­le Moo­ses­ta ja pro­feet­to­ja, ei hei­tä saa­da us­ko­maan, vaik­ka joku nou­si­si kuol­leis­ta.’”