Mau­no Ku­run­lah­ti

Jee­suk­sen seu­raa­jat sai­vat us­kon­sa vah­vis­tuk­sek­si näh­dä ylös­nous­seen Jee­suk­sen.

In­hi­mil­li­sen kä­si­tys­ky­kym­me ylit­tä­vää ta­pah­tu­maa voi­daan sa­noa ih­meek­si. Sel­lai­nen oli ta­pah­tu­nut teks­tim­me ope­tus­lap­sil­le. Sii­hen sy­vään epä­toi­voon, jo­hon Jee­suk­sen kuo­le­ma oli hei­dät vie­nyt, oli tul­lut ih­meen myö­tä va­loa.

Mo­net seu­raa­jis­ta oli­vat näh­neet ylös­nous­seen Jee­suk­sen ja kuul­leet hä­nen se­li­tyk­sen­sä ta­pah­tu­nees­ta. Vaik­ka he oli­vat tun­te­neet hä­net ja ym­mär­tä­neet ta­pah­tu­man pro­feet­to­jen kir­joi­tus­ten va­los­sa, he ei­vät ol­leet us­koa. Epäi­lyk­set oli­vat lii­an suu­ret. Ne peit­tä­vät us­kon nä­kö­a­lan.

Kos­ket­ta­kaa mi­nua

Yk­si­tois­ta ope­tus­las­ta ja mui­ta Jee­suk­sen seu­raa­jia oli ko­koon­tu­nut kes­kus­te­le­maan häm­men­tä­vis­tä ta­pah­tu­mis­ta. Ta­pah­tui taas ih­me, Jee­sus oli yh­täk­kiä hei­dän kes­kel­lään. Ei hän tul­lut oves­ta ei­kä ik­ku­nas­ta, hän vain il­mes­tyi hei­dän kes­kel­leen. Oli­ko tämä kaik­ki vain unen­nä­köä?

Jos ta­pah­tu­ma oli­si jää­nyt tä­hän, oli­si­vat epäi­lyk­set eh­kä se­lit­tä­neet ta­pah­tu­man unek­si tai har­ha­näyk­si. Mut­ta Jee­sus ha­lu­si, et­tä us­ko pe­rus­tuu to­si­a­si­oi­hin ei­kä har­hoi­hin. Hän ha­lu­si, et­tä hä­neen kos­ket­tai­siin, et­tä läs­nä­o­li­jat tun­ti­si­vat hä­net useil­la ais­teil­laan. Hän ha­lu­si, et­tä ope­tus­lap­sil­la oli­si näkö- ja kuu­lo­ko­ke­mus­ten li­säk­si muis­ti­ku­va sii­tä, mil­tä Jee­suk­sen iho ja haa­vat tun­tui­vat.

Ei­kä Jee­sus jät­tä­nyt asi­aa vie­lä tä­hän­kään. Hän konk­re­ti­soi ole­mas­sa­o­lon­sa pyy­tä­mäl­lä ruo­kaa ja syö­mäl­lä sitä. Ruo­ka hä­vi­si, siis Jee­sus oli to­del­li­nen ja läs­nä, hän oli to­del­la voit­ta­nut kuo­le­man.

Jee­suk­sen teh­tä­vä

Mik­si Jee­sus oli nous­sut kuol­leis­ta? Sitä hän nyt se­lit­ti ym­pä­ril­lään ole­vil­le seu­raa­jil­leen. Moo­sek­sen kir­jas­sa an­net­tu lu­paus oli saa­tet­tu pää­tök­seen (1. Moos. 3:15). Haa­vo­jan­sa näyt­tä­en Jee­sus ve­to­si kir­joi­tuk­siin: ”Hän kär­si ran­gais­tuk­sen, jot­ta meil­lä oli­si rau­ha, hä­nen haa­vo­jen­sa hin­nal­la me olem­me pa­ran­tu­neet.” (Jes. 53:5.) Tämä lu­paus kos­kee kaik­kia ih­mi­siä.

Apos­to­lit pys­tyi­vät pe­rus­ta­maan ope­tuk­sen­sa Jee­suk­sen so­vi­tus­työs­tä omiin vah­voi­hin ko­ke­muk­siin­sa. ”Em­me­hän me, sil­loin kun saa­toim­me tei­dän tie­toon­ne Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen voi­man ja tu­le­mi­sen, ol­leet läh­te­neet seu­raa­maan mi­tään ove­las­ti se­pi­tet­ty­jä ta­ru­ja, vaan olim­me omin sil­min saa­neet näh­dä hä­nen ju­ma­lal­li­sen suu­ruu­ten­sa” (2. Piet. 1:16).

Pie­ta­ri tii­vis­ti Jee­suk­sen syn­ty­män, kuo­le­man ja ylös­nou­se­muk­sen ih­meen ja mer­ki­tyk­sen: ”Tä­män me voim­me vah­vis­taa to­dek­si, kai­ken tä­män, min­kä hän teki Juu­de­an maas­sa ja Je­ru­sa­le­mis­sa. Hä­net he ri­pus­ti­vat ris­tin­puul­le ja sur­ma­si­vat, mut­ta Ju­ma­la he­rät­ti hä­net kol­man­te­na päi­vä­nä ja an­toi hä­nen il­mes­tyä – ei kai­kel­le kan­sal­le, vaan to­dis­ta­jil­le, jot­ka Ju­ma­la oli en­nal­ta va­lin­nut, meil­le, jot­ka söim­me ja joim­me hä­nen kans­saan sen jäl­keen kun hän oli nous­sut kuol­leis­ta. Hän käs­ki mei­dän saar­na­ta kan­sal­le ja to­dis­taa, et­tä juu­ri hä­net Ju­ma­la on aset­ta­nut elä­vien ja kuol­lei­den tuo­ma­rik­si. Hä­nes­tä kaik­ki pro­fee­tat to­dis­ta­vat, et­tä jo­kai­nen, joka us­koo hä­neen, saa hä­nen ni­men­sä voi­mas­ta syn­tin­sä an­teek­si”. (Apt. 10:39–43.)

Seu­raa­jien teh­tä­vä

Pu­hu­es­saan Pie­ta­ri to­teut­ti sitä teh­tä­vää, jon­ka Jee­sus an­toi seu­raa­jil­leen. ”Kai­kil­le kan­soil­le, Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­en, on hä­nen ni­mes­sään saar­nat­ta­va pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta” (Luuk. 24:47). Tätä teh­tä­vää Ju­ma­lan lap­set te­ke­vät Jee­suk­sen lu­paa­man Py­hän Hen­gen oh­jaa­mi­na myös tänä päi­vä­nä.

Syn­nis­tä va­pah­ta­va Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­su kuu­luu kaik­ki­al­le maa­il­maan. Pyhä Hen­ki syn­nyt­tää toi­von ylös­nou­se­muk­ses­ta ja ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä niil­le, jot­ka ot­ta­vat vas­taan tä­män sa­no­man.

Paa­va­lin mu­kaan ruu­miin ylös­nou­se­muk­ses­sa ta­pah­tuu sama kuin Kris­tuk­sel­le hä­nen ylös­nou­se­muk­ses­saan (1. Kor. 15). Jo­han­nes kir­jees­sään tii­vis­tää tä­män seu­raa­vas­ti. ”Rak­kaat ys­tä­vät, jo nyt me olem­me Ju­ma­lan lap­sia, mut­ta vie­lä ei ole käy­nyt il­mi, mitä meis­tä tu­lee. Sen me tie­däm­me, et­tä kun se käy il­mi, meis­tä tu­lee hä­nen kal­tai­si­aan, sil­lä me saam­me näh­dä hä­net sel­lai­se­na kuin hän on.” (1. Joh. 3:2.)

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 24:36–49

Raa­mat­tu 1992: Yh­täk­kiä Jee­sus it­se sei­soi ope­tus­las­ten­sa kes­kel­lä ja sa­noi: ”Rau­ha teil­le.” He pe­läs­tyi­vät suun­nat­to­mas­ti, sil­lä he luu­li­vat nä­ke­vän­sä aa­veen. Mut­ta Jee­sus sa­noi heil­le: ”Mik­si te olet­te noin kau­huis­san­ne? Mik­si tei­dän mie­leen­ne nou­see epäi­lyk­siä? Kat­so­kaa mi­nun kä­si­ä­ni ja jal­ko­ja­ni: minä täs­sä olen, ei ku­kaan muu. Kos­ket­ta­kaa mi­nua, näh­kää it­se. Ei aa­veel­la ole li­haa ei­kä lui­ta, niin kuin te nä­et­te mi­nus­sa ole­van.” Näin pu­hu­es­saan hän näyt­ti heil­le kä­ten­sä ja jal­kan­sa. Kui­ten­kaan he ei­vät vie­lä tien­neet, mitä us­koa, niin ilois­saan ja ih­meis­sään he nyt oli­vat. Sil­loin Jee­sus ky­syi: ”On­ko teil­lä tääl­lä mi­tään syö­tä­vää?” He an­toi­vat hä­nel­le pa­lan pais­tet­tua ka­laa ja nä­ki­vät, kuin­ka hän ot­ti sen kä­teen­sä ja söi.

Jee­sus sa­noi heil­le: ”Tätä minä tar­koi­tin, kun ol­les­sa­ni vie­lä tei­dän kans­san­ne pu­huin teil­le. Kai­ken sen tuli käy­dä to­teen, mitä Moo­sek­sen lais­sa, pro­feet­to­jen kir­jois­sa ja psal­meis­sa on mi­nus­ta kir­joi­tet­tu.” Nyt hän ava­si hei­dän mie­len­sä ym­mär­tä­mään kir­joi­tuk­set. Hän sa­noi heil­le: ”Näin on kir­joi­tet­tu. Kris­tuk­sen tuli kär­siä kuo­le­ma ja kol­man­te­na päi­vä­nä nous­ta kuol­leis­ta, ja kai­kil­le kan­soil­le, Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­en, on hä­nen ni­mes­sään saar­nat­ta­va pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta. Te olet­te tä­män to­dis­ta­jat. Minä lä­he­tän teil­le sen, min­kä Isä­ni on lu­van­nut. Py­sy­kää täs­sä kau­pun­gis­sa, kun­nes saat­te va­rus­tuk­sek­sen­ne voi­man kor­keu­des­ta.”

Bib­lia: Mut­ta kuin he näi­tä pu­hui­vat, sei­soi it­se Je­sus hei­dän kes­kel­län­sä ja sa­noi heil­le: rau­ha ol­koon teil­le! Niin he häm­mäs­tyi­vät ja pel­jäs­tyi­vät, ja luu­li­vat nä­ke­vän­sä hen­gen. Ja hän sa­noi heil­le: mitä te pel­käät­te? ja mik­si sen­kal­tai­set aja­tuk­set tu­le­vat sy­dä­meen­ne? Kat­so­kaat kä­si­ä­ni ja jal­ko­ja­ni, et­tä minä it­se olen: ru­vet­kaat mi­nuun ja kat­so­kaat; sil­lä ei hen­gel­lä ole li­haa ei­kä lui­ta, niin­kuin nä­et­te mi­nul­la ole­van. Ja kuin hän nä­mät sa­no­nut oli, osoit­ti hän heil­le kä­ten­sä ja jal­kan­sa. Mut­ta kos­ka ei he vie­lä us­ko­neet ilon täh­den, vaan ih­met­te­li­vät, sa­noi hän heil­le: on­ko teil­lä täs­sä mi­tään syö­tä­vää? Niin he pa­ni­vat hä­nen eteen­sä kap­pa­leen pais­tet­tua ka­laa ja vä­hän ki­ma­lai­sen hu­na­jaa. Ja hän ot­ti sen ja söi hei­dän näh­ten­sä.

Niin hän sa­noi heil­le: nä­mät ovat ne sa­nat, jot­ka minä pu­huin teil­le, kuin minä vie­lä tie­dän kans­san­ne olin; sil­lä kaik­ki pi­tää täy­tet­tä­män, mitä kir­joi­tet­tu on Mo­sek­sen lais­sa ja prop­he­tais­sa ja psal­meis­sa mi­nus­ta. Sil­loin hän ava­si hei­dän ym­mär­ryk­sen­sä, kir­joi­tuk­sia ym­mär­tä­mään, Ja sa­noi heil­le: niin on kir­joi­tet­tu, ja niin tuli Kris­tuk­sen kär­siä ja nous­ta kuol­leis­ta kol­man­te­na päi­vä­nä, Ja saar­nat­ta­man hä­nen ni­meen­sä pa­ran­nus­ta ja syn­tein an­teek­si an­ta­mus­ta kai­kis­sa kan­sois­sa, ru­ve­ten Je­ru­sa­le­mis­ta. Mut­ta te olet­te näi­den to­dis­ta­jat. Ja kat­so, minä lä­he­tän mi­nun Isä­ni lu­pauk­sen tei­dän pääl­len­ne. Mut­ta te ol­kaat Je­ru­sa­le­mis­sa sii­he­nas­ti kuin te pu­e­te­taan voi­mal­la kor­keu­des­ta.