JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Uutiset

"Äi­tiyt­tä on kai­kis­sa ja kaik­ki­al­la"

Uutiset
10.5.2020 6.30

Juttua muokattu:

8.5. 16:04
2020050816042720200510063000

Juha Humalajoki

Juha Humalajoki

Päi­vä­mies

Toi­nen toi­voo tu­le­van­sa äi­dik­si, toi­nen ei osaa aja­tel­la äi­tiyt­tä omal­le koh­dal­leen. Äi­tiy­del­lä on mo­net kas­vot – ja sa­mat­kin kas­vot voi­vat näyt­tyä eri­lai­si­na eri ti­lan­teis­sa.

Sel­lai­nen äi­ti kuin pi­tää­kin

Oli­pa lap­si min­kä ikäi­nen ta­han­sa, niin hy­vin no­pe­as­ti tu­lee ky­sy­mys ”mis­sä äi­ti”. Nyt isoi­sä­nä olen pääs­syt ko­ke­maan jo­tain sa­maa, kun lap­sen­lap­si ky­syy ”mis­sä isoi­sä”. Äi­tiys luo siis jo­tain sel­lais­ta ar­voa, jota on muu­ten mah­do­ton­ta saa­vut­taa – eli­ni­käi­sen eri­tyis­laa­tui­sen ih­mis­suh­teen.

Äi­ti jää mie­leen ja pa­laa mie­leen mo­nes­sa elä­män­ti­lan­tees­sa. Moni muis­te­lee äi­din hel­lyyt­tä ja neu­vo­ja. Äi­din luok­se on hyvä pa­la­ta elä­män kol­hies­sa. Äi­ti ym­mär­tää ja loh­dut­taa sekä aut­taa. Äi­din me­net­tä­mi­nen on mer­kit­tä­vä asia, olen or­po.

Äi­te­jä on eri­lai­sia, pie­niä ja suu­ria. Kii­rei­siä ja kii­reet­tö­miä. Rau­hal­li­sia ja tem­pe­ra­ment­ti­sia. Hil­jai­sia ja ää­nek­käi­tä. Uraa luo­via ja ko­to­na viih­ty­viä.

Mi­nul­la oli äi­ti, jol­lai­nen äi­din pi­tää­kin ol­la. Lap­sil­la­ni on eri­lai­nen äi­ti, juu­ri sel­lai­nen kuin äi­din pi­tää­kin ol­la.

Mies, isä ja isoi­sä

Si­ner­tä­vän­vi­luis­ten tun­tei­den alas­to­muus

Talo oli ai­van hil­jai­nen, vain me kak­si lä­hes ka­lus­teet­to­mas­sa ko­dis­sa. Kat­se­lin si­nua ja asi­oi­den to­del­li­nen lai­ta my­kis­ti mi­nut niin, et­tä hil­jai­suus muut­tui huu­ta­vak­si. Ym­mär­sin jy­säyk­se­nä, mi­ten läh­te­mät­tö­mis­sä oli­sin tuon pie­nen rää­pä­leen ja hä­nen mu­ka­naan tuo­man to­del­li­suu­den kans­sa. It­kin loh­du­ton­ta, yk­si­näis­tä ja kär­si­vää it­ku­a­ni ää­neen, sil­mät ja suu am­mol­laan.

Pää­sen vie­lä­kin, mo­nen mo­nen vuo­den jäl­keen, tuo­hon tun­tee­seen kiin­ni; mi­ten sää­lit­tä­vän nuo­ri ja lap­sel­li­nen it­se olin ja täy­des­sä vas­tuus­sa kui­ten­kin. It­keä til­li­tin, et­tei elä­mäs­sä­ni enää oli­si mie­len­juo­lah­duk­sia vaan syöt­tö­vä­le­jä. It­kin aa­vis­tuk­sil­le­ni, et­tei elä­mä­ni oli­si enää va­lin­to­ja ja mah­dol­li­suuk­sia, ke­pei­tä ke­väi­siä ret­kiä ai­kui­suu­den maa­il­mas­sa, vaan be­to­nia ja val­mii­ta pol­ku­ja.

Lap­se­ni alas­to­muut­ta opin ver­ho­a­maan ja suo­jaa­maan hän­tä, mut­ta tun­tei­de­ni si­ner­tä­vän­vi­lui­nen alas­to­muus on jää­nyt häi­rit­se­vän vä­häl­le vaa­te­tuk­sel­le. Kuka mi­nua pu­ki­si, hy­ti­sen toi­si­naan. It­ken­kin ai­ka ajoin mut­ta vä­hem­män ja käsi suun edes­sä.

Kuka äi­din pi­pe­jä laas­ta­roi?

Nä­kyy­kö äi­tiys työ­e­lä­mäs­sä?

Vaik­ka äi­tiys on it­ses­tään sel­vä ja vält­tä­mä­tön osa elä­mää, työ­e­lä­mäl­le se on haas­teel­li­nen ky­sy­mys: On pal­kat­ta­va si­jai­nen, joka ei ole ken­ties yh­tä tai­ta­va kuin äi­tiys­lo­mal­le jää­nyt am­mat­ti­lai­nen. On pe­reh­dy­tet­tä­vä uu­si ih­mi­nen. Löy­tää­kö si­jais­ta ol­len­kaan? Työ­nan­ta­jal­le tu­lee äi­tiy­des­tä yh­teis­kun­nan sää­tä­miä li­sä­ku­lu­ja.

Näis­tä ja eh­kä muis­ta­kin syis­tä asen­teet työ­pai­koil­la ei­vät ole äi­tiyt­tä koh­taan ai­na myön­tei­siä. Ää­neen­hän näis­tä asi­ois­ta ei ole ta­pa­na pu­hua, se oli­si so­pi­ma­ton­ta. Vii­me ai­koi­na on kui­ten­kin käy­tet­ty hy­viä jul­ki­sia pu­heen­vuo­ro­ja äi­tiy­den puo­les­ta. Täl­lai­nen puhe sai­si li­sään­tyä ja joh­taa sel­lai­siin pää­tök­siin, et­tä äi­tiys oli­si oi­kein toi­vot­tu il­miö kai­kil­la työ­pai­koil­la. Lap­sis­sa on tu­le­vai­suus, sil­lä niin no­pe­as­ti pie­nis­tä lap­sis­ta kas­vaa työ­pai­koil­le­kin te­ki­jöi­tä ja vas­tuun­kan­ta­jia.

Mau­ri Pen­nin­kan­gas

Va­rauk­se­ton­ta
rak­kaut­ta

Mi­nua pyy­det­tiin kir­joit­ta­maan äi­tiy­des­tä. Mut­ta en­hän minä ole ke­nen­kään äi­ti! Toi­saal­ta mi­nul­la on äi­ti ja kak­si iso­äi­tiä. Tun­nen lu­kui­sia eri-ikäi­siä, yh­den lap­sen, vii­den lap­sen tai vii­den­tois­ta lap­sen äi­te­jä, kas­vat­ti­äi­te­jä, adop­ti­oäi­te­jä. Sit­ten on mei­tä va­ra­äi­te­jä tai tä­te­jä. Äi­tiyt­tä on kai­kis­sa ja kaik­ki­al­la.

Olin ker­ran vel­jen per­hees­sä hoi­ta­mas­sa lap­sia. Ruo­ka­pöy­däs­sä lap­set al­koi­vat miet­tiä, mitä jos äi­ti ja isä ei­vät tu­le­kaan enää ta­kai­sin. Yk­sis­sä tuu­min to­te­si­vat: ”On­han meil­lä Han­na. Sen pi­täi­si kyl­lä os­taa isom­pi au­to.”

Seu­rois­sa kum­mi­poi­ka­ni huo­maa mi­nut ja huu­dah­taa kirk­kaal­la ää­nel­lä: ”Mi­nun Han­na on tääl­lä!”

Muun mu­as­sa näis­sä het­kis­sä olen saa­nut ko­kea sitä, mitä äi­tiys sy­vim­mil­tään tai­taa ol­la. Se on pie­nen lap­sen va­rauk­se­ton­ta ihai­lua, rak­kaut­ta ja luot­ta­mus­ta ai­kuis­ta koh­taan.

Ju­ma­lan val­ta­kun­taa­kin ver­ra­taan äi­tiin. Sii­o­nin lau­lun mu­kaan tämä äi­din syli on ”paik­ka lap­sel­le par­hain”. Sii­nä sy­lis­sä ei ky­sel­lä, mikä on äi­tiy­te­si muo­to ja mää­rä.

Han­na Töl­li

Yk­si­löl­lis­tä
nai­seut­ta

Nai­seus tun­tuu ki­pe­äl­tä ky­sy­myk­sel­tä yh­tei­sös­sä, jos­sa on pal­jon äi­te­jä. Jol­lain ta­paa il­man äi­tiyt­tä on vail­li­nai­nen – myös yh­teis­kun­nas­sa, vaik­ka se ei suo­ra­vii­vais­ta ole­kaan (vrt. van­han­pii­an vero en­ti­sai­kaan).

Jo­kai­nen nai­nen käy läpi äi­tiy­den asi­an suun­taan tai toi­seen. Osa mo­neen ker­taan. Moni it­kee sen ää­rel­lä. Toi­nen it­kee äi­tiy­den run­saut­ta ja sen tuo­mia vai­keuk­sia. Tai iloa. Joku it­kee toi­seut­ta, kun ei voi ko­kea äi­tiyt­tä.

Kes­ki­mää­rin nai­sen kuu­lui­si tul­la äi­dik­si – ke­hi­tysp­sy­ko­lo­gi­an mu­kaan. Kun ei 30-vuo­ti­as nai­nen ole äi­ti, hä­nel­le sil­ti kau­pa­taan Aku Ank­kaa, Kou­lu­lais­ta ja sitä en­nen Vau­va-leh­teä. Jos­kus jopa on­ni­tel­laan äi­tien­päi­vä­nä.

Ruuh­ka­vuo­sis­sa ero kiih­tyy, kun meno kiih­tyy. Toi­sil­la on run­saas­ti juh­lia, toi­sil­la var­sin vä­hän, kos­ka per­he­juh­lia ei omas­sa ko­dis­sa ole.

On­ko nai­seus yk­si­näis­tä? Ei kai? Nai­seu­den ja äi­tiy­den kä­si­te oli­si jo­kai­sen hyvä näh­dä eril­li­sik­si, vaik­ka nai­nen on luo­tu mah­dol­li­sek­si äi­dik­si. Tämä hel­pot­taa nii­den nais­ten ase­maa, jot­ka ei­vät ole äi­te­jä. Sa­mal­la se an­taa äi­deil­le­kin mah­dol­li­suu­den vii­väh­tää oman nai­seu­den ää­rel­lä. Nai­seu­den il­me­ne­mi­nen lie­nee yk­si­löl­lis­tä.

Mo­ni­nais­ta nai­seut­ta

Äi­tiys
yl­lät­ti mi­nut

Nuo­re­na äi­ti­nä en osan­nut suh­tau­tua mut­kat­to­mas­ti äi­tien­päi­viin tai äi­tiy­teen van­has­taan liit­ty­vään myyt­ti­syy­teen. Äi­tien­päi­vä­juh­lien lii­kut­ta­vat ru­not ja pu­heet ja las­ten hel­lyt­tä­vät lau­lut pa­ni­vat koh­taa­maan oman kes­ke­ne­räi­sen äi­tiy­te­ni.

Äi­tiy­teen kas­voi vuo­sien myö­tä. Eh­ti syn­tyä mon­ta las­ta, en­nen kuin myön­sin it­sel­le­ni ole­va­ni riit­tä­vän hyvä äi­ti. Kun per­hee­seem­me syn­tyi uu­si vau­va, jak­soin yhä uu­des­taan ih­me­tel­lä sitä rak­kau­den mää­rää, jota tun­sin vas­ta­syn­ty­nee­seen. Ih­met­te­lin myös sitä, kuin­ka lap­si it­se ai­nut­laa­tui­suu­des­saan an­toi tar­vit­ta­van jak­sa­mi­sen ja voi­man.

Äi­tiys sa­na­na ja kä­sit­tee­nä kuu­los­taa juh­la­val­ta mut­ta juh­la­vuut­ta sii­hen liit­tyy vain ker­ran vuo­des­sa. Äi­tiys on epäit­se­käs­tä ja ky­syy pal­ve­lu­alt­tiut­ta. Olen iloi­nen, et­tä ny­ky­a­jan äi­dit ei­vät nään­ny­tä it­se­ään epäit­sek­kyy­del­lä. Oma ikä­pol­ve­ni ei tun­te­nut kä­si­tet­tä ”oma ai­ka”.

Vuo­sien myö­tä olen saa­nut huo­ma­ta, et­tei mi­nus­ta tul­lut äi­ti­nä val­mis­ta. Sen si­jaan, et­tä po­ti­sin huo­nom­muut­ta äi­ti­nä, iloit­sen sii­tä, kuin­ka ri­kas­ta elä­mä on ol­lut lap­sien myö­tä. Kun vii­mei­se­nä läh­te­nyt sul­ki ko­din oven, olin kii­tol­li­nen, et­tä kai­kil­la oli ol­lut val­miut­ta läh­teä.

Pirk­ko Hur­tig


Lue li­sää äi­ti­tee­mai­sia teks­te­jä 6.5. jul­kais­tus­ta print­ti-Päi­vä­mie­hes­tä.