Päi­vä­mies

Toi­nen toi­voo tu­le­van­sa äi­dik­si, toi­nen ei osaa aja­tel­la äi­tiyt­tä omal­le koh­dal­leen. Äi­tiy­del­lä on mo­net kas­vot – ja sa­mat­kin kas­vot voi­vat näyt­tyä eri­lai­si­na eri ti­lan­teis­sa.

Sel­lai­nen äi­ti kuin pi­tää­kin

Oli­pa lap­si min­kä ikäi­nen ta­han­sa, niin hy­vin no­pe­as­ti tu­lee ky­sy­mys ”mis­sä äi­ti”. Nyt isoi­sä­nä olen pääs­syt ko­ke­maan jo­tain sa­maa, kun lap­sen­lap­si ky­syy ”mis­sä isoi­sä”. Äi­tiys luo siis jo­tain sel­lais­ta ar­voa, jota on muu­ten mah­do­ton­ta saa­vut­taa – eli­ni­käi­sen eri­tyis­laa­tui­sen ih­mis­suh­teen.

Äi­ti jää mie­leen ja pa­laa mie­leen mo­nes­sa elä­män­ti­lan­tees­sa. Moni muis­te­lee äi­din hel­lyyt­tä ja neu­vo­ja. Äi­din luok­se on hyvä pa­la­ta elä­män kol­hies­sa. Äi­ti ym­mär­tää ja loh­dut­taa sekä aut­taa. Äi­din me­net­tä­mi­nen on mer­kit­tä­vä asia, olen or­po.

Äi­te­jä on eri­lai­sia, pie­niä ja suu­ria. Kii­rei­siä ja kii­reet­tö­miä. Rau­hal­li­sia ja tem­pe­ra­ment­ti­sia. Hil­jai­sia ja ää­nek­käi­tä. Uraa luo­via ja ko­to­na viih­ty­viä.

Mi­nul­la oli äi­ti, jol­lai­nen äi­din pi­tää­kin ol­la. Lap­sil­la­ni on eri­lai­nen äi­ti, juu­ri sel­lai­nen kuin äi­din pi­tää­kin ol­la.

Mies, isä ja isoi­sä

Si­ner­tä­vän­vi­luis­ten tun­tei­den alas­to­muus

Talo oli ai­van hil­jai­nen, vain me kak­si lä­hes ka­lus­teet­to­mas­sa ko­dis­sa. Kat­se­lin si­nua ja asi­oi­den to­del­li­nen lai­ta my­kis­ti mi­nut niin, et­tä hil­jai­suus muut­tui huu­ta­vak­si. Ym­mär­sin jy­säyk­se­nä, mi­ten läh­te­mät­tö­mis­sä oli­sin tuon pie­nen rää­pä­leen ja hä­nen mu­ka­naan tuo­man to­del­li­suu­den kans­sa. It­kin loh­du­ton­ta, yk­si­näis­tä ja kär­si­vää it­ku­a­ni ää­neen, sil­mät ja suu am­mol­laan.

Pää­sen vie­lä­kin, mo­nen mo­nen vuo­den jäl­keen, tuo­hon tun­tee­seen kiin­ni; mi­ten sää­lit­tä­vän nuo­ri ja lap­sel­li­nen it­se olin ja täy­des­sä vas­tuus­sa kui­ten­kin. It­keä til­li­tin, et­tei elä­mäs­sä­ni enää oli­si mie­len­juo­lah­duk­sia vaan syöt­tö­vä­le­jä. It­kin aa­vis­tuk­sil­le­ni, et­tei elä­mä­ni oli­si enää va­lin­to­ja ja mah­dol­li­suuk­sia, ke­pei­tä ke­väi­siä ret­kiä ai­kui­suu­den maa­il­mas­sa, vaan be­to­nia ja val­mii­ta pol­ku­ja.

Lap­se­ni alas­to­muut­ta opin ver­ho­a­maan ja suo­jaa­maan hän­tä, mut­ta tun­tei­de­ni si­ner­tä­vän­vi­lui­nen alas­to­muus on jää­nyt häi­rit­se­vän vä­häl­le vaa­te­tuk­sel­le. Kuka mi­nua pu­ki­si, hy­ti­sen toi­si­naan. It­ken­kin ai­ka ajoin mut­ta vä­hem­män ja käsi suun edes­sä.

Kuka äi­din pi­pe­jä laas­ta­roi?

Nä­kyy­kö äi­tiys työ­e­lä­mäs­sä?

Vaik­ka äi­tiys on it­ses­tään sel­vä ja vält­tä­mä­tön osa elä­mää, työ­e­lä­mäl­le se on haas­teel­li­nen ky­sy­mys: On pal­kat­ta­va si­jai­nen, joka ei ole ken­ties yh­tä tai­ta­va kuin äi­tiys­lo­mal­le jää­nyt am­mat­ti­lai­nen. On pe­reh­dy­tet­tä­vä uu­si ih­mi­nen. Löy­tää­kö si­jais­ta ol­len­kaan? Työ­nan­ta­jal­le tu­lee äi­tiy­des­tä yh­teis­kun­nan sää­tä­miä li­sä­ku­lu­ja.

Näis­tä ja eh­kä muis­ta­kin syis­tä asen­teet työ­pai­koil­la ei­vät ole äi­tiyt­tä koh­taan ai­na myön­tei­siä. Ää­neen­hän näis­tä asi­ois­ta ei ole ta­pa­na pu­hua, se oli­si so­pi­ma­ton­ta. Vii­me ai­koi­na on kui­ten­kin käy­tet­ty hy­viä jul­ki­sia pu­heen­vuo­ro­ja äi­tiy­den puo­les­ta. Täl­lai­nen puhe sai­si li­sään­tyä ja joh­taa sel­lai­siin pää­tök­siin, et­tä äi­tiys oli­si oi­kein toi­vot­tu il­miö kai­kil­la työ­pai­koil­la. Lap­sis­sa on tu­le­vai­suus, sil­lä niin no­pe­as­ti pie­nis­tä lap­sis­ta kas­vaa työ­pai­koil­le­kin te­ki­jöi­tä ja vas­tuun­kan­ta­jia.

Mau­ri Pen­nin­kan­gas

Va­rauk­se­ton­ta
rak­kaut­ta

Mi­nua pyy­det­tiin kir­joit­ta­maan äi­tiy­des­tä. Mut­ta en­hän minä ole ke­nen­kään äi­ti! Toi­saal­ta mi­nul­la on äi­ti ja kak­si iso­äi­tiä. Tun­nen lu­kui­sia eri-ikäi­siä, yh­den lap­sen, vii­den lap­sen tai vii­den­tois­ta lap­sen äi­te­jä, kas­vat­ti­äi­te­jä, adop­ti­oäi­te­jä. Sit­ten on mei­tä va­ra­äi­te­jä tai tä­te­jä. Äi­tiyt­tä on kai­kis­sa ja kaik­ki­al­la.

Olin ker­ran vel­jen per­hees­sä hoi­ta­mas­sa lap­sia. Ruo­ka­pöy­däs­sä lap­set al­koi­vat miet­tiä, mitä jos äi­ti ja isä ei­vät tu­le­kaan enää ta­kai­sin. Yk­sis­sä tuu­min to­te­si­vat: ”On­han meil­lä Han­na. Sen pi­täi­si kyl­lä os­taa isom­pi au­to.”

Seu­rois­sa kum­mi­poi­ka­ni huo­maa mi­nut ja huu­dah­taa kirk­kaal­la ää­nel­lä: ”Mi­nun Han­na on tääl­lä!”

Muun mu­as­sa näis­sä het­kis­sä olen saa­nut ko­kea sitä, mitä äi­tiys sy­vim­mil­tään tai­taa ol­la. Se on pie­nen lap­sen va­rauk­se­ton­ta ihai­lua, rak­kaut­ta ja luot­ta­mus­ta ai­kuis­ta koh­taan.

Ju­ma­lan val­ta­kun­taa­kin ver­ra­taan äi­tiin. Sii­o­nin lau­lun mu­kaan tämä äi­din syli on ”paik­ka lap­sel­le par­hain”. Sii­nä sy­lis­sä ei ky­sel­lä, mikä on äi­tiy­te­si muo­to ja mää­rä.

Han­na Töl­li

Yk­si­löl­lis­tä
nai­seut­ta

Nai­seus tun­tuu ki­pe­äl­tä ky­sy­myk­sel­tä yh­tei­sös­sä, jos­sa on pal­jon äi­te­jä. Jol­lain ta­paa il­man äi­tiyt­tä on vail­li­nai­nen – myös yh­teis­kun­nas­sa, vaik­ka se ei suo­ra­vii­vais­ta ole­kaan (vrt. van­han­pii­an vero en­ti­sai­kaan).

Jo­kai­nen nai­nen käy läpi äi­tiy­den asi­an suun­taan tai toi­seen. Osa mo­neen ker­taan. Moni it­kee sen ää­rel­lä. Toi­nen it­kee äi­tiy­den run­saut­ta ja sen tuo­mia vai­keuk­sia. Tai iloa. Joku it­kee toi­seut­ta, kun ei voi ko­kea äi­tiyt­tä.

Kes­ki­mää­rin nai­sen kuu­lui­si tul­la äi­dik­si – ke­hi­tysp­sy­ko­lo­gi­an mu­kaan. Kun ei 30-vuo­ti­as nai­nen ole äi­ti, hä­nel­le sil­ti kau­pa­taan Aku Ank­kaa, Kou­lu­lais­ta ja sitä en­nen Vau­va-leh­teä. Jos­kus jopa on­ni­tel­laan äi­tien­päi­vä­nä.

Ruuh­ka­vuo­sis­sa ero kiih­tyy, kun meno kiih­tyy. Toi­sil­la on run­saas­ti juh­lia, toi­sil­la var­sin vä­hän, kos­ka per­he­juh­lia ei omas­sa ko­dis­sa ole.

On­ko nai­seus yk­si­näis­tä? Ei kai? Nai­seu­den ja äi­tiy­den kä­si­te oli­si jo­kai­sen hyvä näh­dä eril­li­sik­si, vaik­ka nai­nen on luo­tu mah­dol­li­sek­si äi­dik­si. Tämä hel­pot­taa nii­den nais­ten ase­maa, jot­ka ei­vät ole äi­te­jä. Sa­mal­la se an­taa äi­deil­le­kin mah­dol­li­suu­den vii­väh­tää oman nai­seu­den ää­rel­lä. Nai­seu­den il­me­ne­mi­nen lie­nee yk­si­löl­lis­tä.

Mo­ni­nais­ta nai­seut­ta

Äi­tiys
yl­lät­ti mi­nut

Nuo­re­na äi­ti­nä en osan­nut suh­tau­tua mut­kat­to­mas­ti äi­tien­päi­viin tai äi­tiy­teen van­has­taan liit­ty­vään myyt­ti­syy­teen. Äi­tien­päi­vä­juh­lien lii­kut­ta­vat ru­not ja pu­heet ja las­ten hel­lyt­tä­vät lau­lut pa­ni­vat koh­taa­maan oman kes­ke­ne­räi­sen äi­tiy­te­ni.

Äi­tiy­teen kas­voi vuo­sien myö­tä. Eh­ti syn­tyä mon­ta las­ta, en­nen kuin myön­sin it­sel­le­ni ole­va­ni riit­tä­vän hyvä äi­ti. Kun per­hee­seem­me syn­tyi uu­si vau­va, jak­soin yhä uu­des­taan ih­me­tel­lä sitä rak­kau­den mää­rää, jota tun­sin vas­ta­syn­ty­nee­seen. Ih­met­te­lin myös sitä, kuin­ka lap­si it­se ai­nut­laa­tui­suu­des­saan an­toi tar­vit­ta­van jak­sa­mi­sen ja voi­man.

Äi­tiys sa­na­na ja kä­sit­tee­nä kuu­los­taa juh­la­val­ta mut­ta juh­la­vuut­ta sii­hen liit­tyy vain ker­ran vuo­des­sa. Äi­tiys on epäit­se­käs­tä ja ky­syy pal­ve­lu­alt­tiut­ta. Olen iloi­nen, et­tä ny­ky­a­jan äi­dit ei­vät nään­ny­tä it­se­ään epäit­sek­kyy­del­lä. Oma ikä­pol­ve­ni ei tun­te­nut kä­si­tet­tä ”oma ai­ka”.

Vuo­sien myö­tä olen saa­nut huo­ma­ta, et­tei mi­nus­ta tul­lut äi­ti­nä val­mis­ta. Sen si­jaan, et­tä po­ti­sin huo­nom­muut­ta äi­ti­nä, iloit­sen sii­tä, kuin­ka ri­kas­ta elä­mä on ol­lut lap­sien myö­tä. Kun vii­mei­se­nä läh­te­nyt sul­ki ko­din oven, olin kii­tol­li­nen, et­tä kai­kil­la oli ol­lut val­miut­ta läh­teä.

Pirk­ko Hur­tig

Lue li­sää äi­ti­tee­mai­sia teks­te­jä 6.5. jul­kais­tus­ta print­ti-Päi­vä­mie­hes­tä.