Tai­val­kos­ken nuor­te­nil­las­sa 16. mar­ras­kuu­ta nuo­ret poh­ti­vat alus­ta­jan kans­sa it­sen­sä ja toi­sen ih­mi­sen ar­vos­ta­mis­ta. He kes­kus­te­li­vat muun mu­as­sa sii­tä, on­ko jo­kai­nen ih­mi­nen ar­vo­kas, pi­tää­kö ar­vos­tus an­sai­ta ja voi­ko ih­mi­sen ar­vol­le las­kea hin­taa.

Ih­mi­nen on ai­na ar­vo­kas

Alus­ta­ja, Ra­nu­an kris­til­li­sen kan­sa­no­pis­ton reh­to­ri Har­ri Iso­pah­ka­la, lai­na­si Psal­mien kir­jaa, jos­sa ih­mi­nen kat­se­lee Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä, kuu­ta ja täh­tiä, ja ih­met­te­lee Ju­ma­lan huo­len­pi­toa. ”Mikä on ih­mi­nen, et­tä hän­tä muis­tat!” (Ps. 8: 3–4).

– Ih­mi­nen on ar­vo­kas Ju­ma­lan luo­mis­työn pe­rus­teel­la. Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen, elä­mään yh­tey­des­sä hä­neen, Iso­pah­ka­la ker­toi.

– Ih­mi­sen osa on elää myös yh­des- sä mui­den ih­mis­ten kans­sa, teh­dä työ­tä, hal­li­ta luo­ma­kun­taa ja pi­tää sii­tä huol­ta.

Alus­ta­ja esit­ti nuo­ril­le ky­sy­myk­sen:

– On­ko ih­mi­nen ar­vo­kas sil­loin­kin, jos hän on eri­lai­nen, epä­on­nis­tu­nut, teh­nyt syn­tiä?

Hän ot­ti esi­mer­kik­si Jee­suk­sen, joka koh­ta­si kai­ken­lai­sia ih­mi­siä: syn­ti­siä, rik­kai­ta, köy­hiä, sai­rai­ta ja op­pi­nei­ta. Vas­taus ky­sy­myk­seen oli, et­tä ih­mi­sen ar­vo ei rii­pu hä­nen te­ois­taan.

Ju­ma­lan luo­mis­työ jat­kuu yhä

Jos­kus ih­mi­nen ko­kee ar­vot­to­muut­ta. Taus­tal­la voi­vat ol­la elä­män­ko­ke­muk­set, jot­ka ovat haa­voit­ta­neet mi­nä­ku­vaa. Ih­mi­nen voi ver­ra­ta it­se­ään toi­siin ja ko­kea huo­nom­muut­ta. Kiu­saa­mis- ja mi­tä­töin­ti­ko­ke­muk­set jät­tä­vät ih­mi­sen it­se­tun­toon sy­vän jäl­jen.

– Mie­ti­hän omaa toi­min­taa­si, et­tä et olet mu­ka­na kiu­saa­mi­ses­sa, Iso­pah­ka­la py­säyt­ti nuo­ria.

Ju­ma­lan luo­mis­työ ei päät­ty­nyt maa­il­man luo­mi­seen. Se jat­kuu edel­leen. Ju­ma­lal­la on suun­ni­tel­ma ja tar­koi­tus jo­kais­ta ih­mis­tä var­ten.

– Ju­ma­la ei luo­nut si­nua sat­tu­mal­ta tai va­hin­gos­sa, Iso­pah­ka­la jat­koi.

Hän ker­toi Ju­ma­las­ta, joka on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa kuol­la ih­mis­ten syn­tien edes­tä. Et­tä ku­kaan, joka us­koo hä­neen, ei jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män.

– Tätä sa­no­taan pie­noi­se­van­ke­liu­mik­si, Iso­pah­ka­la sel­ven­si.

Alus­ta­ja päät­ti pu­heen­vuo­ron­sa Psal­min (139:13–16) koh­taan, jos­sa ih­mi­sen pe­rim­mäi­nen ar­vo tu­lee vah­vas­ti esiin. Sii­nä ku­va­taan, mi­ten jo­kai­nen ih­mi­nen on ih­me, jon­ka Luo­ja on pu­no­nut si­sin­tään ja pie­nin­tä­kin ul­ko­muo­don yk­si­tyis­koh­taa myö­ten.

– Ju­ma­la on näh­nyt mi­nut jo idul­la­ni, ja kaik­ki päi­vä­ni, vaik­ka en ol­lut elä­nyt niis­tä vie­lä yh­tä­kään, Iso­pah­ka­la si­tee­ra­si.

Lue 27.11. il­mes­ty­nees­tä Päi­vä­mie­hes­tä Tai­val­kos­ken nuor­ten aja­tuk­sia it­sen­sä ja tois­ten ar­vos­ta­mi­ses­ta. ​​​​​​