JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Lap­si ja van­hus

16.12.2019 6.45

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420191216064500

“Su­a­kin nä­kee!” “No, on­han tääl­lä tut­tu­ja­kin!”

He oli­vat van­hem­pie­ni rip­pi­kou­lu­ka­ve­rei­ta ja mui­ta tut­tu­ja. Tun­nis­tin hei­dät il­mees­tä, kat­sees­ta, hy­mys­tä, ta­vas­ta pu­hua.

He, ku­ten sa­dat muut mi­nul­le tun­te­mat­to­mat­kin vie­raat, saa­pui­vat ikään­ty­nei­den yh­tei­seen jou­lu­juh­laan. Per­he­tut­tu­jen li­säk­si ta­pa­sin hei­tä, joi­hin olen tu­tus­tu­nut “ihan it­se” omis­sa elä­män­pii­reis­sä­ni. Teh­tä­vä­ni oli sa­noa: "Ju­ma­lan ter­ve, ter­ve­tu­loa!" Sain vas­tauk­sek­si iloi­sia hy­my­jä ja tyy­ty­väi­siä kii­tok­sia.

Ys­tä­väl­li­set sa­nat tun­tui­vat hy­vil­tä. Sa­mal­la lii­kut­ti, kuin­ka tut­ta­vat ovat hau­ras­tu­neet: nais­ten kä­det oli­vat pie­net ja luut nä­kyi­vät ohu­en ihon al­ta. Mies­ten kä­det ei­vät enää ol­leet työn ko­vet­ta­mat. Moni tu­keu­tui puo­li­son tai ys­tä­vän kä­si­kynk­kään, kä­ve­ly­kep­piin tai -sau­voi­hin. Huo­no­jal­kais­ta odo­tet­tiin, huo­no­nä­köis­tä oh­jat­tiin.

Omien yli 80-vuo­ti­ai­den ys­tä­vie­ni an­si­os­ta olen op­pi­nut, et­tä elä­mä­ni­lo ja toi­vo ei­vät vält­tä­mät­tä vä­he­ne ikään­ty­es­sä. Voi ol­la päin­vas­toin, kun lo­pul­ta­kin us­kal­taa ol­la oma it­sen­sä. Iä­käs voi myös op­pia uut­ta ja muut­taa ajat­te­lu­ta­paan­sa, jos mo­ti­vaa­ti­o­ta on tar­peek­si.

Ys­tä­vie­ni seu­ras­sa ajat­te­len usein, et­tä mie­li on iki­nuo­ri ja se nä­kyy sil­mis­tä. Pol­vet vai­vaa­vat, sy­dän oi­kut­te­lee ja iho ryp­pyi­lee, mut­ta mie­li on kuin nuo­ren ih­mi­sen – elä­män­ko­ke­muk­sen vii­sau­del­la ri­kas­tet­tu­na.

Van­he­ne­mi­sen mer­kit muis­tut­ta­vat mei­tä sii­tä, et­tä em­me elä lo­put­to­mas­ti. Sain it­se­kin muis­tu­tuk­sen: va­sem­paan sil­mää­ni tuli vaa­ra­ton vai­va, jos­ta sil­mä­lää­kä­ri sa­noi: “Nii­tä tu­lee van­hem­mi­ten.” Tun­tui jo­ten­kin ou­dol­ta, et­tä hän pu­hui mi­nul­le. Pak­ko se oli us­koa, kun syn­ty­mä­ai­ka täs­mä­si.

Yk­si van­he­ne­mi­sen puo­li tun­tuu oi­kein ki­val­ta: saa ol­la rau­has­sa lap­sel­li­nen. Las­ten las­ten ja omien­kin las­ten kans­sa voi hel­lit­tää ai­kui­sen jär­ke­vyy­des­tä ja an­tau­tua mie­li­ku­vi­tuk­sen mat­kaan. Tä­män ku­lu­neen syk­syn ai­ka­na olen var­maan leik­ki­nyt enem­män kuin kos­kaan. Olen ni­mit­täin saa­nut teh­dä pik­ku­pät­kän työ­tä päi­vä­ko­din las­ten ja ai­kuis­ten pa­ris­sa. Kyl­lä­pä olen naut­ti­nut sa­duis­ta, ta­ri­nois­ta sekä lei­kis­tä ja ku­vit­te­lus­ta. Eh­kä ne jäi­vät lap­se­na vä­hän pii­loon tie­don­ja­non ja vas­tuul­li­suu­den taak­se. On­nek­si sain ko­kea vie­lä tä­män. Olen löy­tä­nyt si­säl­lä­ni pii­los­sa ol­lut­ta las­ta.

Opet­te­len hoi­vaa­maan leik­ki­sää mi­nua esi­mer­kik­si kir­joit­ta­mal­la ta­jun­nan­vir­taa, las­ten lau­lu­ja, sa­tu­ja tai ta­ri­noi­ta. Vii­mek­si ym­mär­sin vaih­taa kä­ve­ly­lenk­kien taus­ta­ää­net ren­nom­paan. Tyk­kään ni­mit­täin opis­kel­la ja kä­vel­les­sä asi­at pai­nu­vat hel­pos­ti mie­leen, jo­ten olen kuun­nel­lut kiin­nos­ta­via tie­to­pai­not­tei­sia pod­cas­te­ja nap­pi­kuu­lok­keil­la. Nyt et­sin­kin Yle Aree­nas­ta Tove Jans­so­nin muu­mi­kir­jan Tai­ka­tal­vi. Kor­vat naut­ti­vat sen kie­les­tä ja ta­ri­na yl­lät­ti, mut­ta kir­ja oli myös vii­sas ja pani ajat­te­le­maan. Esi­mer­kik­si: “Mut­ta se, mitä ta­pah­tuu juu­ri nyt, on to­del­la mie­len­kiin­toi­sem­paa kuin se, mitä ta­pah­tui tu­hat vuot­ta sit­ten” (Muu­mi­peik­ko, Tai­ka­tal­vi).

Vii­mei­se­nä van­hus­ten juh­laan saa­pui mies, jol­la ei ol­lut seu­raa. Hän ter­veh­ti iloi­ses­ti. Aja­tuk­sis­sa­ni ta­pu­tin ja peu­ku­tin hä­nel­le, kun hän oli sel­viy­ty­nyt läh­te­mään. Mie­lee­ni nous­seet lie­vä sää­lin tun­ne ja yk­si­näi­syy­den mör­kö häi­pyi­vät vaa­te­nau­la­kon taak­se. Vä­hän no­lot­ti. Ei kan­nat­tai­si teh­dä pää­tel­miä yh­den sil­män­rä­päyk­sen pe­rus­teel­la.

Ku­kaan tut­ta­vis­ta ei muu­ten mai­nin­nut, et­tä olet­pa muut­tu­nut tai van­hen­tu­nut. Eh­kä he jo tie­tä­vät sen, mitä me nuo­rem­mat vie­lä opet­te­lem­me, kum­mas­te­lem­me ja otam­me pu­heek­si: me kaik­ki van­he­nem­me. Ja jo­kai­sen si­säl­lä on se sama lap­si. Se sii­tä.

MirjaHeikkilä
19.9.2020

Muis­ta­kaa tämä: joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää. 2. Kor. 9:6

Viikon kysymys