JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Äidin ja tyttöjen viikonloppu

13.12.2018 6.21

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181213062100

Mitä teh­dään tyt­tö­jen vii­kon­lop­pu­na? Ju­tel­laan, nau­re­taan ja hö­pö­te­tään. Syö­dään hy­vin ja her­ku­tel­laan vä­hän. Ju­tel­laan taas. Kä­vel­lään ja ajel­laan au­tol­la, ihail­laan ko­te­ja ik­ku­noi­den ta­ka­na. Et­si­tään äi­dil­le tal­vi­tak­kia ja sis­kol­le jou­lu­va­lo­ja. Kuu­los­tel­laan, mi­ten syk­sy on su­ju­nut, mitä it­se ku­kin on puu­hail­lut. Mis­sä on mo­kan­nut, mis­sä on ol­lut juh­li­mi­sen ja ylä­vii­to­sen paik­ka.

Yh­tei­sen va­paan jär­jes­tä­mi­nen on työn ta­ka­na, kun yk­si opis­ke­lee, toi­nen käy töis­sä ja kak­si muu­ta ovat täyt­tä­neet ar­ken­sa mo­nen­moi­sil­la as­ka­reil­la per­heen ja mui­den hoi­det­ta­vien asi­oi­den pa­ris­sa.

Jär­jes­tim­me kui­ten­kin va­paan vii­kon­lo­pun jou­lu­kuun alus­sa. Mat­ka­sim­me ko­ko­nai­sen päi­vän hal­ki Suo­men yh­den ty­tön luok­se. Vaik­ka läh­dim­me mat­kaan aa­mul­la, pi­me­äa­joa tuli use­am­pi tun­ti. Pu­ris­tin rat­tia ja tä­hys­tin edes­sä hää­möt­tä­vää kais­taa, sää­din la­sin­pyyh­ki­jöi­tä ja pit­kiä va­lo­ja. Kuun­te­lin vie­rus­ka­ve­rin reit­ti­oh­jei­ta. Ih­met­te­lin it­se­kin suo­ri­tus­ta­ni. Tyt­tä­ret sa­noi­vat use­as­ti, et­tä voi­vat tul­la rat­tiin, mut­ta hoi­te­lin au­ton pe­ril­le ja tas­ku­park­kiin as­ti.

Seu­raa­va­na aa­mu­na kus­kin pai­kal­le is­tui nuo­rem­pi tyt­tö. Ase­tuin ta­ka­pen­kil­le ja huo­ma­sin huo­kaa­va­ni – eh­kä hel­po­tuk­ses­ta, en ai­na­kaan jän­ni­tyk­ses­tä. Mi­nun oli help­po jät­tää etu­pen­kit tyt­tä­ril­le. Mie­les­sä kä­väi­si aja­tus, et­tä mi­nun ei oi­ke­as­ti tar­vit­se huo­leh­tia kai­kes­ta. Seu­raa­va su­ku­pol­vi pär­jää ja osaa. Osaan­ko minä luot­taa?

Ku­ten sa­noin, tyt­tö­jen vii­kon­lop­pu­na ju­tel­laan ja ju­tel­laan. Ty­töt po­ri­se­vat, äi­ti kuun­te­lee. äi­ti ker­too, ty­töt kuun­te­le­vat. Jo­kai­nen saa suun­vuo­ron. Vä­liin ol­laan hil­jaa, sa­nat lop­pu­vat. Yri­te­tään löy­tää yh­tei­siä sa­no­ja. Huo­ma­taan, et­tä olem­me eri­lai­sia, ja huo­ma­taan se, et­tä toi­sen eri­lai­suut­ta ei ole ai­na help­po ym­mär­tää – toi­sin kuin omaa eri­lai­suut­ta. Yk­si et­sii kau­nii­ta vaat­tei­ta ja esi­nei­tä, toi­nen naut­tii sii­tä, et­tei tar­vit­se os­taa mi­tään. Yh­del­le mer­kit­se­vät sa­nat, toi­sel­le muo­dot ja vä­rit. Joku pe­rus­sä­vel tai asen­ne elä­mään meil­lä on sama, ve­ren­pe­rin­tö­nä saa­tu ja it­se va­lit­tu luot­ta­mus sii­hen, et­tä kai­kel­la on lo­pul­ta tar­koi­tuk­sen­sa.

Tä­tä­kö on se, et­tä ai­kui­set lap­set voi­vat ol­la sa­mal­la ta­sol­la, ys­tä­viä. Huo­maan, et­tä he jopa vä­hän huo­leh­ti­vat äi­dis­tä. “äi­ti mi­hin jou­duit?” tyt­tö soit­taa. (Olin ku­vaa­mas­sa muis­to­merk­ke­jä kir­kon ta­ka­na.) “äi­ti, va­raan sen ta­kin si­nul­le”, tyt­tö sa­noo, kun it­se vie­lä em­min. “Jar­ru­ta, au­to!” joku huu­taa, kun kään­nyn pi­me­äs­sä vie­rei­sel­le kais­tal­le toi­sen au­ton eteen. Nau­rua, hel­lyyt­tä, huo­len­pi­toa. Ai­kui­sis­ta lap­sis­ta huo­maan, et­tä en ole enää nuo­ri, vaik­ka mie­li pu­hui­si muu­ta.

Ko­ti­mat­kal­la mie­lee­ni tu­lee reis­su, jon­ka teim­me oman äi­ti­ni ja sis­ko­jen kans­sa. Pää­sim­me vuok­ko­jen ai­kaan äi­din lap­suus­mai­se­miin, kai­vat­tuun Kar­ja­laan. Häm­men­nyin, kuin­ka ka­rua maas­to oli. äi­din ker­to­muk­set oli­vat luo­neet mie­lee­ni sa­tu­maan: vih­re­ät rin­teet ja tuu­he­at puut. Minä näin ki­vik­ko­ja ja pie­niä män­ty­jä. Kuk­ku­lat ja vaa­rat oli­vat toki tois­ta kuin Poh­jan­maal­la. Näim­me äi­din lap­suus­ko­din, pie­nen pys­ty­lau­doi­te­tun vi­her­tä­vän ta­lon ky­län­rai­tin reu­nal­la. Pie­nen pi­han ome­na­puut ei­vät vie­lä kuk­ki­neet. Ajoim­me äi­din ko­ti­kir­kol­le.

Kirk­ko­pi­has­sa oli pit­kä pu­nag­ra­niit­ti­nen hau­ta­ki­vi, jo­hon oli ha­kat­tu kym­me­niä ni­miä syn­ty­mä- ja kuo­lin­päi­vi­neen. äi­ti aset­ti kuk­ka­kim­pun tu­tun ni­men eteen. Kä­vim­me myös toi­sel­la hau­taus­maal­la, jos­ta löy­tyi pie­ni, sam­ma­loi­tu­nut laat­ta äi­ti­ni iso­mum­mon hau­ta­pai­kal­ta. Sis­ko­ni puh­dis­ti­vat sin­nik­kään, vah­van ja pal­jon kär­si­neen esi­äi­tim­me hau­ta­ki­ven ja haim­me hä­nel­le kuk­kia hau­taus­maan reu­nal­ta met­säs­tä.

En enää muis­ta, mitä pu­huim­me Kar­ja­lan-mat­kal­la, mut­ta tun­ne on jää­nyt mie­lee­ni. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä äi­dil­le oli tär­ke­ää näyt­tää omat lap­suu­den­mai­se­mat, ker­toa nii­hin liit­ty­viä ta­ri­noi­ta ja saa­da ko­kea nii­tä yh­des­sä mei­dän tyt­tö­jen kans­sa.

Omien tyt­tä­rie­ni kans­sa kä­ve­lim­me mi­nul­le vie­rail­la ka­duil­la. Ne oli­vat uut­ta ko­ti­seu­tua erääl­le heis­tä. Mi­nul­le oli tär­ke­ää ikään kuin yh­des­sä saa­tel­la ja ase­tel­la hän­tä uu­del­le asuin­si­jal­leen.

MirjaHeikkilä
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys