JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kuuluuko leikki vain lapselle?

28.7.2018 7.07

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180728070700

Paah­de kir­ve­lee sel­kää ja suo­lan maku tu­lee suu­hun, kun kos­tu­tan kui­via huu­lia. Pak­ko pääs­tä ui­maan!

Ei. En­sin pi­tää kit­keä pork­ka­na­ri­vi lop­puun. Suo­jaan sa­vi­maan mul­ta­kok­ka­rei­den kes­kel­lä kas­va­via hen­to­ja tai­mia toi­sel­la kä­del­lä, ja ha­ron toi­seen kä­teen pak­sun ni­pun sa­vi­hei­nää re­vit­tä­väk­si. Käm­me­nen­le­veys ker­ral­laan ete­nen penk­kiä.

Vas­ta ri­vin pääs­sä voin pu­lah­taa jo­keen. äi­ti sen sa­noi, ja äi­din sil­mien al­la kyy­kim­me sis­ko­jen kans­sa. On­nek­si on joki, tuos­sa niin lä­hel­lä, et­tä vesi tuok­suu ne­nään.

Työ on yk­kö­nen. Ison per­heen lau­tas­pi­noi­hin ja ruo­ka­kaap­pei­hin pi­tää saa­da täy­tet­tä, mur­ki­naa. Vaat­tei­den kier­to­kul­ku pyö­rit­tää ta­lon tois­ta pää­tä, jos­sa tois­tu­vat val­ko­pyyk­ki, kir­jo­pyyk­ki, öl­jy­pyyk­ki, val­ko­pyyk­ki…

Pyyk­ki­na­rut ran­nan puo­lel­la ja puh­tai­den vaat­tei­den tuok­su saa­vat hen­git­tä­mään sy­vään. Hyvä mie­li nou­see pääl­lim­mäi­sek­si. Työn palk­kaa­ko se on? Vie­lä nyt­kin, nel­jän­kym­me­nen vuo­den ku­lut­tua mi­nus­ta tun­tuu sa­mal­ta.

Ko­to­na opin ar­vos­ta­maan työ­tä. Siis mil­lais­ta työ­tä? Ja opin­ko ar­vos­ta­maan leik­kiä?

Eh­kä on vain mi­nun ko­ke­muk­se­ni maan­vil­je­li­jän ja kuor­ma-au­toi­li­jan tyt­tö­nä, et­tä kun­non työ­tä on se, mis­sä tu­lee hiki. La­pi­o­hom­mat, ko­ne­työt, limp­pu-ura­kat ja po­tun­nos­tot. Tie­tys­ti työ­tä on myös hoi­ta­mi­nen, mut­ta se kuu­luu asi­aan. Ih­mi­siä pi­tää hoi­taa, var­sin­kin lap­sia ja van­ho­ja. Ja sai­rai­ta ja vai­vai­sia. Ja eläi­miä pi­tää hoi­taa. Hoi­ta­mi­nen on jo­ten­kin it­ses­tään­sel­vää.

En­tä kont­to­ri­hom­mat ja kir­joit­te­lut? On­ko tot­ta, et­tä nii­hin töi­hin läh­te­vät ne, jot­ka ei­vät jak­sa muun­lais­ta? Saa­ti tai­tei­li­jat, tau­lu­maa­ka­rit, tai­vaan­ran­nan­maa­la­rit ja viu­lun­vin­gut­ta­jat? Sa­noo­han sa­nan­las­ku­kin, vai ru­no­ko se sa­noo, et­tei sel­lai­sel­la pär­jää. Se on lii­an huo­le­ton­ta.

Lau­lu ja leik­ki kuu­lu­vat ju­han­nu­saat­toon ja jou­lu­aat­toon. Ju­han­nus­ko­kol­la ai­kui­set­kin juok­se­vat vii­mei­nen pari uu­nis­ta ulos ja lau­la­vat ää­nis­sä Halk’ il­lan rus­kon au­er­man. Jou­lu­aat­to­na lei­ki­tään tont­tu­leik­ke­jä ja pyö­ri­tään yh­des­sä kuu­sen ym­pä­ril­lä: “Ja van­ha­kin nyt nuor­tuu kuin lap­si leik­ki­mään.”

äi­ti­nä ja mum­ma­na saan lu­van leik­kiä las­ten kans­sa. Höp­sö­tel­lä sa­noil­la, vi­lah­taa pii­loon ja et­siä las­ta pii­los­ta, jän­nit­tää ja si­lit­tää yh­des­sä Nii­lo-sii­li­kä­si­nuk­kea, pei­tel­lä nuk­ke­vau­vaa ja tan­ka­ta kil­pu­ria au­to­ma­tol­la.

Vas­ta ai­kui­se­na olen op­pi­nut – tot­ta pu­hu­en vii­me vuo­si­na – et­tä minä tar­vit­sen leik­kiä. Ai­kaa, jos­sa työ ja tuot­ta­va te­ke­mi­nen ei­vät vaa­di suo­ri­tuk­sia, jos­sa aja­tus ja tun­teet saa­vat va­el­taa ren­nos­ti. Leik­ki­mi­sen puu­te, luo­vuu­den ja it­seil­mai­sun puu­te te­ke­vät mi­nus­ta stres­saan­tu­neen, hä­täi­sen, huo­les­tu­neen ja vä­sy­neen.

Leik­ki on le­po­het­ki, jon­ka ei tar­vit­se ol­la pit­kä. Tun­ti kir­joit­ta­mis­ta omas­sa rau­has­sa; pii­pah­dus met­sä­tiel­lä ään­ten, tuok­su­jen ja mai­se­man kes­kel­lä; uu­sien Sii­o­nin lau­lu­jen al­ku­soit­to­jen har­joit­te­lua; ys­tä­vän lah­joit­ta­man ru­no­kir­jan lu­es­ke­lua; py­säh­ty­mi­nen maa­laus­ten ja veis­tos­ten ää­reen.

Vaik­ka tie­dän, et­tä leik­ki ja luo­vuus ovat mi­nul­le elin­tär­kei­tä, ne jää­vät vie­lä­kin hel­pos­ti si­vuun. Lap­sen kus­kaus, tal­koo­vuo­ro, pi­ha­työt, pyy­kit ja kurs­sin suun­nit­te­lu tu­le­vat en­sin. Sit­ten vas­ta voin teh­dä jo­tain it­sel­le ki­vaa. Löy­ty­nee­kö mil­loin­kaan ta­sa­pai­noa?

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä nuo­ren mi­nä­ni eh­dot­to­muus on vä­hen­ty­nyt. Sil­loin ajat­te­lin, et­tä mi­nun pi­tää läh­teä am­mat­tiin, joka aut­taa ih­mi­siä konk­reet­ti­ses­ti. Kant­to­rin tai kir­joit­ta­jan työ­tä en va­lin­nut, kos­ka ne ei­vät tun­tu­neet hyö­dyl­li­sil­tä vaan jopa lii­an mu­ka­vil­ta. Sai­si­ko sel­lais­ta teh­dä työk­seen…

Nyt sa­noi­sin 18-vuo­ti­aal­le it­sel­le­ni: Mu­siik­ki ja sa­nat ovat kuin il­ma, jota hen­gi­täm­me. Luo­vuu­del­le ja lei­kil­le pi­tää ol­la si­jaa elä­mäs­sä työn vas­ta­pai­no­na. On hie­noa, et­tä joku “leik­kii työk­seen” ja pyy­tää toi­si­a­kin leik­kiin mu­kaan.

Par­haim­mil­laan työ on leik­kiä, ku­ten tä­män blo­gin kir­joit­ta­mi­nen. Va­li­ta mu­ka­va ai­he, kuu­los­tel­la mitä se tuo mie­leen, kir­joit­taa pa­pe­ril­le ja na­pu­tel­la ko­neel­le. Tyk­kään!

MirjaHeikkilä
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys