Kä­ve­len ruo­ho­tup­pai­den täp­lit­tä­mäl­lä met­sä­tiel­lä. Hiek­kai­nen ajou­ra ra­pi­see lenk­ka­rei­den poh­jis­sa, nur­mik­ko peit­tää tien kes­ki­o­san. Las­keu­dun loi­vaa rin­net­tä, jon­ka kal­te­vuus ja ku­jan reu­nas­sa jö­köt­tä­vien jä­kä­löi­ty­nei­den ki­ven­loh­ka­rei­den muo­dot ovat tut­tu­ja. Tuos­sa is­tuim­me sis­ko­jen kans­sa ja odo­tim­me lin­ja-au­toa. äi­ti oli tu­los­sa kau­pun­gis­ta. Tuos­ta poi­mim­me mus­ti­koi­ta.

Yri­tän saa­da kiin­ni muis­tos­ta, mil­tä tun­tui kä­vel­lä ku­jaa ylös. En muis­ta. Tien­haa­ran kes­kel­lä ol­leen mai­to­la­van muis­tan. Nyt kuja kat­ke­aa as­valt­ti­tien pien­ta­ree­seen ja sän­til­li­seen reu­na­ki­veyk­seen. Pel­to­tie jat­kui­si ris­teyk­sen yli. Nyt tien toi­sel­la puo­lel­la nä­kyy ma­ta­lia ker­ros­ta­lo­ja, park­ki­paik­ko­ja, pi­ho­ja, kei­nu­ja, hiek­ka­laa­ti­koi­ta, te­ras­se­ja ja par­vek­kei­ta. Ta­lo­jen lap­set kä­ve­le­vät ja pyö­räi­le­vät täs­tä lä­hi­kou­luun.

Pie­ni poi­ka ta­lut­taa koi­raa, joka tem­poi­lee hih­nas­sa. Tämä on val­ko­naa­mai­sen koi­ran ja pie­nen po­jan lap­suu­den ko­ti­mai­se­ma. Tän­ne poi­ka eh­kä pa­laa muis­tois­saan vii­den­kym­me­nen vuo­den ku­lut­tua. Mie­tin, et­tä hä­nen äi­tin­sä ja isän­sä ovat kas­va­neet ta­hoil­laan ja aset­tu­neet tän­ne per­heen­sä kans­sa. Tääl­lä on maa­seu­tu­mai­sen rau­hal­lis­ta, puu­ta­lo­ja ja ava­ria pel­to­nä­ky­miä.

Kä­ve­len jal­ka­käy­tä­vää sin­ne, mis­sä kaa­doim­me, sa­ha­sim­me ja ta­pu­loim­me oman ko­din puu­ta­va­raa koh­ta kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. Nyt met­säs­sä on pi­ho­ja ja ta­lo­ja vie­ri vie­res­sä. Sa­haus­ken­täl­lä on leik­ki­puis­to, jon­ka pik­ku­mö­kis­sä lap­sen­lap­se­ni ha­lu­aa leik­kiä ki­os­kia. Uu­det lap­set asu­vat tääl­lä ja ke­rää­vät lap­suus­ku­via ja muis­to­ja.

Muis­tot ker­ros­tu­vat paik­koi­hin. Pai­kat muut­tu­vat, ja muis­tot vaih­tu­vat. Ih­mi­set tu­le­vat ja me­ne­vät.

Voi­ko paik­kaa omis­taa? Omis­ti­vat­ko ki­vi­kau­den ih­mi­set asuin­paik­kan­sa Kie­ri­kin kan­kaal­la? Nyt siel­lä et­si­tään mui­nai­sia ruu­kun­pa­la­sia ja kir­ves­ki­vi­kap­pa­lei­ta ja ra­ken­ne­taan asu­mus­ten ja pyy­dyk­sien jäl­ji­tel­miä. Ajat­te­len, et­tä ki­vi­kau­den ih­mis­ten muis­to on läs­nä tuol­la alu­eel­la edel­leen.

Tun­nen ole­va­ni ko­toi­sin tääl­tä, lap­suus­mai­se­mis­ta. Kui­ten­kaan en omis­ta tätä paik­kaa. Minä kä­vin nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan mit­tai­sen reis­sun muu­al­la, pa­la­sin ta­kai­sin ja huo­ma­sin, et­ten löy­dä enää tut­tu­ja ku­jia sa­man­lai­si­na.

Ly­hyt on mei­dän jo­kai­sen ih­mi­sen ta­ri­na ver­rat­tu­na sii­hen, mitä ker­too met­säi­nen hiek­ka­rin­ne ja rin­teen ta­ka­na vir­taa­va joki. Rin­teet säi­ly­vät kau­an, ja valo, joka tu­lee ke­säil­ta­na yhä sa­mas­ta suun­nas­ta kuin lap­se­na ja ra­ken­nus­pui­den sa­hau­sai­kaan.