Ke­säi­set he­le­ät lau­lut ris­tei­le­vät mie­les­sä­ni. On ol­lut niin kau­nii­ta ja läm­pi­miä päi­viä, vaik­ka ei tätä vie­lä ke­säk­si voi sa­noa. Mut­ta lin­nut pi­tä­vät jo kon­sert­te­jaan aa­mu­ai­kai­ses­ta myö­hään yö­hön. Niil­lä on pe­sän­ra­ken­nus­puu­hat täy­des­sä käyn­nis­sä. Ei­kä sii­nä jou­de­ta ai­na va­lit­se­maan rau­has­sa pe­sän paik­kaa, jos­kus se teh­dään ai­ka hu­te­ral­le ja vaa­roil­le alt­tiil­le pai­kal­le.

Kun aa­mul­la malt­taa jät­tää sän­gyn ja läh­teä len­kil­le, sitä ei tar­vit­se ka­tua. Ke­väi­set aa­mut ovat sa­no­mat­to­man iha­nia. Sy­dän iloit­see, ja saa voi­mia päi­vän töi­hin. Sil­loin ei ole kii­ret­tä mi­hin­kään. Voi naut­tia luon­non rau­has­ta ja siir­tyä sit­ten vä­hi­tel­len vaik­ka­pa kir­joit­te­le­maan tai mui­hin pie­niin as­ka­rei­hin. Kun ei ole pa­kol­li­sia puu­hia, voi jär­jes­tää työn­sä, mi­ten ha­lu­aa. Kun­nos­ta tie­tys­ti pi­tää huo­leh­tia. Tie­de­tään, et­tä lii­ke on lää­ket­tä – ja mik­si­pä ei kä­ve­li­si vä­lis­tä vä­hän ri­va­kam­min.

Ik­ku­nal­la pe­la­kuut tuu­het­tu­vat ja kuk­ka­nup­pu­ja al­kaa pian tul­la. Mi­nul­la on si­ni­kuk­kai­nen ja pu­na­kuk­kai­nen si­ne­raa­ria ik­ku­na­lau­dal­la. Toi­vot­ta­vas­ti osaan hoi­taa nii­tä, et­tä me­nes­ty­vät. Ul­ko­na vuo­des­ta toi­seen mul­las­ta nou­se­vat mo­ni­vuo­ti­set ku­kat ovat suu­ri Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­me! Kyl­lä luon­to on ih­meel­li­nen. Sil­mut ovat tal­ven um­pi­jääs­sä, ke­vään koit­ta­es­sa ne al­ka­vat tur­vo­ta ja koh­ta ne kuk­ki­vat.

Kun olin työ­e­lä­mäs­sä, oli­vat aa­mut to­sis­saan kii­rei­siä. Lap­set piti huo­leh­tia kou­luun ai­ka­naan. Ei sii­nä työ­hön läh­ties­sä ke­rin­nyt pal­jon pei­liin kat­soa. Vä­hän hiuk­si­aan si­pai­si. Aa­mu­toi­met piti teh­dä no­pe­as­ti, ja heti tai­pa­leel­le. Nyt pu­ke­mi­nen­kin käy hi­taas­ti, ja var­sin­kin kun on so­vit­tu joku ai­ka­tau­lu, on va­rat­ta­va vaat­teet ajois­sa pääl­le, et­tei vaan ke­nen­kään tar­vit­se odot­taa. Luu­le­vat pian hi­taak­si. Näin se kaik­ki muut­tuu.

Ke­vät on toi­von ai­kaa. Se on nuo­ruu­den ja rak­kau­den ai­kaa. Tie­dän, et­tä tänä ke­sä­nä on tu­los­sa las­ten­las­ten häi­tä ja ris­ti­äi­siä. Ne ovat mu­ka­via juh­lia. Par­hai­ta sil­loin, kun Jee­sus on juh­la­vä­en mu­ka­na juh­lia siu­naa­mas­sa. Yli­op­pi­las­juh­lat saa­daan pi­tää­kin mum­mu­las­sa. Olem­me kol­me vuot­ta yh­des­sä opis­kel­leet aa­mu­puu­ron voi­mal­la. Nuo­ret ovat pi­tä­neet mum­mua vi­rees­sä. Mui­ta­kin val­mis­tu­jai­sia ja rip­pi­juh­lia lie­nee odo­tet­ta­vis­sa.

Mie­lee­ni nou­se­vat ne toi­veet, joi­ta ke­vää­seen ja nuo­ruu­teen koh­dis­tam­me. Muis­tel­kaa­pa, mitä ku­kin on tuos­sa elä­män­vai­hees­sa aja­tel­lut ja suun­ni­tel­lut. Koko elä­mä on edes­sä kaik­ki­ne mah­dol­li­suuk­si­neen. Mut­ta sit­ten­kin, Ju­ma­la se on, joka mei­dän pol­ku­am­me joh­taa suun­ni­tel­mis­tam­me huo­li­mat­ta. Hän tie­tää, mikä on mei­dän par­haak­sem­me. Voim­me kä­det ris­tien tur­val­li­ses­ti sa­noa: Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si, Ju­ma­la.