Jus­si Kar­ju­la

Tai­vaas­sa iloi­taan jo­kai­ses­ta, joka kään­tyy ja us­koo an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min omal­le koh­dal­leen.

Jee­suk­sel­la oli mo­nen­lai­sia kuu­li­joi­ta. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too, et­tä use­at oli­vat pub­li­kaa­ne­ja ja mui­ta syn­ti­siä. Jee­sus ha­lu­si ava­ta heil­le tai­vaan val­ta­kun­nan sa­lai­suuk­sia ja ar­mo­kut­sua. Tämä ai­heut­ti när­käs­tys­tä fa­ri­seus­ten ja lai­no­pet­ta­jien suun­nal­ta. ”Tuo mies hy­väk­syy syn­ti­set seu­raan­sa ja syö hei­dän kans­saan” (Luuk. 15:2).

Fa­ri­seuk­set pi­ti­vät it­se­ään mui­ta ih­mi­siä py­hem­pi­nä. Heil­lä ei ol­lut pa­ran­nuk­seen tar­vet­ta. Jee­sus kut­sui val­ta­kun­taan­sa it­ses­sään heik­ko­ja ja syn­ti­siä omis­ta­maan täy­del­lis­tä lah­ja­van­hurs­kaut­ta. Hän sa­noi: ”Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. En minä ole tul­lut kut­su­maan hurs­kai­ta, vaan syn­ti­siä.” (Mark. 2:17.)

Hyvä pai­men et­sii ek­sy­nyt­tä lam­mas­ta

Jee­sus opet­ti usein ver­tauk­sin. Teks­tis­säm­me hän ker­too kak­si ly­hyt­tä ver­taus­ta. En­sim­mäi­ses­sä hän pu­huu ek­sy­nees­tä lam­paas­ta ja pai­me­nes­ta. Hyvä pai­men jät­tää muun lau­man ja läh­tee et­si­mään yh­tä ka­don­nut­ta. Jo­kai­nen lam­mas on hä­nel­le ra­kas. Täs­sä ti­lan­tees­sa ka­don­neen löy­tä­mi­nen on kaik­kein tär­kein asia. Kun hän löy­tää lam­paan, hän nos­taa sen har­ti­oil­leen ja jär­jes­tää juh­lat ys­tä­vil­leen ja naa­pu­reil­leen.

Hyvä Pai­men et­sii yhä ek­sy­nyt­tä lam­mas­ta. Isän ko­to­na iloi­taan yh­den syn­ti­sen pa­ran­nuk­ses­ta enem­män kuin yh­dek­säs­tä­kym­me­nes­täyh­dek­säs­tä hurs­kaas­ta, jot­ka ei­vät tar­vit­se pa­ran­nus­ta.

Tuh­laa­ja­poi­ka­ver­tauk­ses­sa isä juok­si poi­kaa vas­taan, sul­ki hä­net sy­liin­sä ja suu­te­li hän­tä. Isä käs­ki ha­kea po­jal­le par­haat vaat­teet, ja hä­nel­le lai­tet­tiin sor­mus sor­meen ja ken­gät jal­kaan. Ka­dok­sis­sa ol­lut poi­ka oli löy­ty­nyt. Al­koi iloi­nen juh­la. (Luuk. 15:20–23.) Ju­ma­lan kut­su­va ar­mo on läs­nä täs­sä­kin ajas­sa. Ei Ju­ma­la lä­het­tä­nyt poi­kaan­sa tuo­mit­se­maan maa­il­maa vaan va­pah­ta­maan.

Ju­ma­lan en­ke­lit­kin iloit­se­vat

Toi­ses­sa ver­tauk­ses­sa Jee­sus ker­too nai­ses­ta, jol­la on kym­me­nen ho­pe­a­ra­haa. Jos hän ka­dot­taa yh­den niis­tä, hän sy­tyt­tää kynt­ti­län ja et­sii tar­koin, kun­nes löy­tää sen. Jee­suk­sen ai­ka­na asun­not ja lat­ti­at oli­vat eri­lai­sia kuin mei­dän ajas­sam­me. Ko­li­kon löy­tä­mi­nen pi­me­äs­sä huo­nees­sa ei ol­lut help­po teh­tä­vä.

Nai­nen löy­si lo­pul­ta ra­han, iloit­si sii­tä ja kut­sui ys­tä­vät ja naa­pu­rit mu­kaan juh­liin. ”Yh­tä lail­la, sen sa­non teil­le, iloit­se­vat Ju­ma­lan en­ke­lit yh­des­tä­kin syn­ti­ses­tä, joka te­kee pa­ran­nuk­sen.”

Us­ko­mi­sen iloa kan­nat­taa ja­kaa ja tar­jo­ta ys­tä­vil­le roh­ke­as­ti. Pa­rem­paa sa­no­maa ei ole kuin Jee­suk­sen ni­mes­sä saar­nat­tu an­teek­si­an­ta­mus.

Ar­mol­li­nen Ju­ma­la kut­suu edel­leen ek­sy­nei­tä ja ka­don­nei­ta ta­kai­sin val­ta­kun­taan­sa. Yhä on mah­dol­li­suus löy­tää Isän ko­tiin, jos­sa saa us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si. Evan­ke­liu­min us­ko­ja saa omis­taa ar­mon ja Ju­ma­lan rak­kau­den. Tä­män li­säk­si saa ko­kea Py­hän Hen­gen yh­teyt­tä Her­ran lau­man kans­sa.

Kun ka­don­nut saa pa­la­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, hän ko­kee löy­tä­jän iloa. Ih­mi­sen elä­män tär­kein asia on to­teu­tu­nut. Sy­dä­men täyt­tää kii­tol­li­suus: ”Her­ra on mi­nun pai­me­ne­ni, ei mi­nul­ta mi­tään puu­tu” (Ps. 23:1).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 15:1–10

Raa­mat­tu 1992: Pub­li­kaa­nit ja muut syn­ti­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo kuul­lak­seen hän­tä. Fa­ri­seuk­set ja lai­no­pet­ta­jat sa­noi­vat pa­hek­su­en: ”Tuo mies hy­väk­syy syn­ti­set seu­raan­sa ja syö hei­dän kans­saan.” Sil­loin Jee­sus esit­ti heil­le ver­tauk­sen: ”Jos jol­la­kin teis­tä on sata lam­mas­ta ja yk­si niis­tä ka­to­aa au­ti­o­maa­han, niin tot­ta kai hän jät­tää ne yh­dek­sän­kym­men­täyh­dek­sän, läh­tee sen ka­don­neen pe­rään ja et­sii, kun­nes löy­tää sen. Kun hän löy­tää lam­paan­sa, hän nos­taa sen iloi­ten har­ti­oil­leen, ja ko­tiin tul­tu­aan hän kut­suu ys­tä­vän­sä ja naa­pu­rin­sa ja sa­noo heil­le: ’Iloit­kaa kans­sa­ni! Minä löy­sin lam­paa­ni, joka oli ka­dok­sis­sa.’ Minä sa­non teil­le: näin on tai­vaas­sa­kin. Yh­des­tä syn­ti­ses­tä, joka kään­tyy, iloi­taan siel­lä enem­män kuin yh­dek­säs­tä­kym­me­nes­täyh­dek­säs­tä hurs­kaas­ta, jot­ka ei­vät ole pa­ran­nuk­sen tar­pees­sa. Tai jos nai­sel­la on kym­me­nen ho­pe­a­ra­haa ja hän ka­dot­taa niis­tä yh­den, niin tot­ta kai hän sy­tyt­tää lam­pun, la­kai­see huo­neen ja et­sii tar­koin, kun­nes löy­tää sen. Ja ra­han löy­det­ty­ään hän kut­suu ys­tä­vät­tä­ren­sä ja naa­pu­rin nai­set ja sa­noo: ’Iloit­kaa kans­sa­ni! Minä löy­sin ra­han, jon­ka olin ka­dot­ta­nut.’ Yh­tä lail­la, sen sa­non teil­le, iloit­se­vat Ju­ma­lan en­ke­lit yh­des­tä­kin syn­ti­ses­tä, joka te­kee pa­ran­nuk­sen.”