Mika Mu­ta­nen

Usein kuu­lee sa­not­ta­van, et­tä ih­mi­sel­le ei an­ne­ta taak­kaa enem­pää kuin hän jak­saa kan­taa. Tie­dän ko­ke­muk­ses­ta, et­tä mur­heen ja su­run pai­na­es­sa koh­tuut­to­mas­ti sa­non­ta voi tun­tua ko­val­ta ja loh­dut­to­mal­ta. En­hän minä jak­sa­nut­kaan kan­taa taak­ko­ja­ni, vaan va­jo­sin ai­van poh­jal­le saak­ka! Olen­ko minä Ju­ma­lan hyl­kää­mä ih­mi­nen? Mik­si Ju­ma­la on vie­nyt mi­nul­ta kaik­ki voi­ma­ni ja tur­va­ni pois? Uu­pui­han Jee­sus­kin ajal­li­sen ris­tin­sä al­la, niin et­tä sitä kan­ta­maan lai­tet­tiin Si­mon-ni­mi­nen mies. Jos Jee­sus ei jak­sa­nut kan­taa in­hi­mil­lis­tä kuor­maan­sa, mik­si mi­nun pi­täi­si jak­saa?

”Au­tu­as se, joka ko­et­te­le­muk­ses­sa kes­tää. Sen kes­tet­ty­ään hän on saa­va voi­ton­sep­pe­leek­si elä­män. Ju­ma­la on sen lu­van­nut niil­le, jot­ka hän­tä ra­kas­ta­vat.” (Jaak. 1:12.) En­si sun­nun­tain epis­to­la­teks­tis­sä pu­hu­taan vas­toin­käy­mi­sis­tä. Ne ovat ol­leet kaik­ki­na ai­koi­na osa ih­mis­ten, myös Ju­ma­lan las­ten, elä­mää.

Sa­non­ta taak­ko­jen kan­ta­mi­ses­ta poh­jau­tuu eri­tyi­ses­ti Paa­va­lin sa­noi­hin: ”Ju­ma­laan voi luot­taa. Hän ei sal­li kiu­sauk­sen käy­dä teil­le yli­voi­mai­sek­si, vaan an­ta­es­saan tei­dän jou­tua ko­e­tuk­seen hän sa­mal­la val­mis­taa pää­syn sii­tä, niin et­tä voit­te sen kes­tää.” (1. Kor. 10:13.) Paa­va­li ei kiel­lä sitä, et­tei­vät­kö kris­ti­tyn ko­et­te­le­muk­set voi­si ol­la ää­ret­tö­män ras­kai­ta; on­han hä­nen oma­kin lu­et­te­lon­sa ko­ke­mis­taan kär­si­myk­sis­tä my­kis­tä­vä (2. Kor. 11:23–33). Paa­va­lin pää­sa­no­ma on­kin sii­nä, mi­ten me kes­täm­me kär­si­myk­sis­säm­me ja sel­vi­äm­me niis­tä.

Apos­to­li ke­hot­taa us­ko­vai­sia kan­ta­maan tois­ten­sa taak­ko­ja, kos­ka sil­loin to­teu­tam­me Kris­tuk­sen lain (Gal. 6:2). Py­säyt­tä­vää on myös se, mi­ten Jee­sus nuh­te­li lai­no­pet­ta­jia: ”Te pa­net­te ih­mis­ten har­teil­le taak­ko­ja, jot­ka ovat ras­kai­ta kan­taa, mut­ta it­se et­te ka­joa nii­hin edes yh­del­lä sor­mel­la” (Luuk. 11:46). Ei­kö täs­sä ole ke­ho­tus­ta meil­le huo­leh­tia lä­him­mäi­sis­täm­me?

Paa­va­li koki vas­toin­käy­mi­sen­sä vah­vas­ti omas­sa ruu­miis­saan. Hä­nes­tä tun­tui, kuin Saa­ta­nan en­ke­li oli­si ru­si­koi­nut hän­tä pis­tä­väl­lä pii­kil­lään. Hän oli use­aan ker­taa pyy­tä­nyt Ju­ma­lal­ta, et­tä pää­si­si pois ah­din­gos­taan, mut­ta Ju­ma­lan vas­taus oli loh­dul­li­nen: ”Mi­nun ar­mo­ni riit­tää si­nul­le. Voi­ma tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa.” (2. Kor. 12:9.) Kris­tuk­sen täh­den Paa­va­li iloit­si­kin heik­kou­des­ta, vai­keuk­sis­ta, vai­nois­ta ja ah­dis­tuk­sis­ta. Paa­va­li päät­tää ku­vauk­sen to­te­a­muk­seen, joka on pu­hu­tel­lut it­se­ä­ni kai­kis­ta eni­ten ko­et­te­le­mus­ten ai­koi­na: ”Juu­ri heik­ko­na olen voi­ma­kas” (2. Kor. 12:10).