Aa­po Mä­en­pää

Sil­mie­si eteen ovat var­maan jos­kus il­maan­tu­neet iloi­sen lap­sen kas­vot. Her­kät sil­mät ovat vies­tit­tä­neet lap­sen rie­mua, mut­ta nuo sa­mat sil­mät ovat voi­neet toi­se­na het­ke­nä ol­la täyn­nä huol­ta ja mur­het­ta.

Jee­sus va­roit­ti vä­hek­sy­mäs­tä lap­sia tai lap­sen­mie­li­siä, kos­ka hei­dän en­ke­lin­sä saa­vat joka het­ki kat­sel­la tai­vaal­li­sen Isän kas­vo­ja (Matt. 18:10). Lap­sen­mie­lis­ten vies­ti­ket­ju Tai­vaan Isän puo­leen on siis ai­na kun­nos­sa. Vaik­ka em­me nä­e­kään Ju­ma­lan kas­vo­ja, niin kui­ten­kin tai­vaan suo­je­lu­sen­ke­lit ovat he­reil­lä.

Kir­kas­tus­vuo­rel­la­kaan ei­vät ope­tus­lap­set saa­neet näh­dä Ju­ma­lan kas­vo­ja, mut­ta he sai­vat kui­ten­kin kuul­la tär­keim­män vies­tin: ”Tämä on mi­nun ra­kas poi­ka­ni, jo­hon­ka minä mie­lis­tyin: kuul­kaa hän­tä” (Matt. 17:5).

Vir­res­sä lau­le­taan: ”Hän kas­von­sa voi sa­la­ta, vaan ar­moon­sa ja rau­haan­sa myös sil­loin mi­nut peit­tää” (Vk. 477:3). Elä­mäs­sä tu­lee vai­kei­ta ti­lan­tei­ta, jois­sa ky­sy­tään: Mikä on tä­män tar­koi­tus? Mis­sä olet Ju­ma­la? Ju­ma­la kul­jet­taa jos­kus ki­vik­koi­si­a­kin tei­tä – sel­lai­sia, joi­ta ei ym­mär­rä. Ih­mi­nen saat­taa hä­täil­lä, ja suu­ret­kin epäi­lyk­set Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta pai­na­vat miel­tä. Sil­loin saa muis­taa Pu­nai­sen me­ren yli­tyk­sen, jota edel­si var­mas­ti suu­ri ah­dis­tus ja epä­toi­vo. Sii­nä­kin Ju­ma­la aut­toi mah­dot­to­mal­ta tun­tu­van ti­lan­teen edes­sä.

Jee­sus kat­soi lau­pi­aas­ti lan­gen­nut­ta Pie­ta­ria (Luuk. 22:61). Sa­mal­la ta­val­la Va­pah­ta­ja lä­hes­tyy tä­nään­kin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­sus­sa, jon­ka nou­dat­ta­jal­le lu­va­taan kaik­ki tar­peel­li­nen (Matt. 6:33).

Ju­ma­lan kas­vot ovat sa­la­tut, sa­moin hä­nen tar­koi­tuk­sen­sa ei­vät tääl­lä ajas­sa ai­na ih­mi­sil­le avau­du. Ker­ran tu­lee se päi­vä, jol­loin us­ko­vai­sen ei tar­vit­se enää mi­tään ky­sel­lä, sil­loin ”moni ar­voi­tus rat­ke­aa” (Vk. 547:3). Jos var­jel­tuu us­ko­mas­sa, saa näh­dä Her­ram­me ja Mes­ta­rim­me kas­vois­ta kas­voi­hin.

”Nyt kat­se­lem­me vie­lä niin kuin ku­vas­ti­mes­ta, kuin ar­voi­tus­ta, mut­ta sil­loin nä­em­me kas­vois­ta kas­voi­hin. Nyt tie­to­ni on vie­lä va­ja­vais­ta, mut­ta ker­ran se on täy­del­lis­tä, niin kuin Ju­ma­la mi­nut täy­del­li­ses­ti tun­tee.” (1. Kor. 13:12.)