Erk­ki Jo­en­suu

”Nau­ru tart­tuu”, sa­no­taan. Yh­des­sä iloit­se­mi­nen pal­kit­see kaik­kia osa­puo­lia. Ai­van kuin am­men­net­tai­siin yh­tei­ses­tä hy­vää sa­man kul­hon ym­pä­ril­lä ja ol­tai­siin yh­tä per­het­tä. Kul­hon ym­pä­ril­tä on hyvä löy­tyä myös kuun­te­li­ja, haas­ta­ja, joh­ta­ja, roh­kai­si­ja, kor­jaa­jaa ja eh­kä jar­rut­ta­ja.

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen ko­kee sy­dä­mes­sään myös tai­vaal­lis­ta hy­vää ja tur­vaa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan jä­se­ne­nä nämä ko­ke­muk­set ovat toi­sen­lai­sia kuin elä­män muut ko­ke­muk­set. Paa­va­li kir­joit­taa: ”Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ei ole syö­mis­tä ei­kä juo­mis­ta, vaan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa, jot­ka Pyhä Hen­ki an­taa” (Room. 14:17).

Kuin­ka täl­lais­ta tai­vaal­lis­ta hy­vää voi sit­ten ja­kaa eteen­päin? Tart­tuu­ko se iloi­sen nau­run ta­voin? Vai jou­tuu­ko Ju­ma­las­ta luo­pu­nei­den ja syn­nis­sä elä­vän ka­ve­ri­pii­rin kes­kel­lä nau­run koh­teek­si, jos pu­huu täl­lai­sia?

Pro­feet­ta Hoo­sea koh­ta­si nämä sa­mat ky­sy­myk­set. Epä­ju­ma­lan­pal­ve­lus, si­veet­tö­myys ja tot­te­le­mat­to­muus Ju­ma­lan sa­nal­le ai­heut­ti­vat on­net­to­muut­ta. Pro­feet­ta va­lit­ti: ”Täs­sä maas­sa ei ole re­hel­li­syyt­tä ei­kä us­kol­li­suut­ta, ku­kaan ei tun­ne Ju­ma­laa” (Hoos. 4:1). Hoo­sea kui­ten­kin tie­si, et­tä us­ko Ju­ma­laan oli to­del­li­sen on­nen pe­rus­ta ja et­tä Is­ra­e­lin kan­san vai­heis­sa Ju­ma­la oli ran­gais­sut, ra­kas­ta­nut ja muo­kan­nut sy­dä­mien maa­pe­rää. Jaa­kob Py­hän Hen­gen esi­ku­va­na oli äkeen lail­la en­nen­kin puh­dis­ta­nut ja pa­ran­ta­nut. (Hoos. 10:11.)

Hoo­se­an neu­vo tai­vaal­li­sen hy­vän – van­hurs­kau­den, rau­han ja ilon – le­vit­tä­mi­seen oli yk­sin­ker­tai­nen ja meil­le tut­tu: ”Kyl­vä­kää oi­keu­den­mu­kai­suut­ta, kor­jat­kaa us­kol­li­suut­ta! Rai­vat­kaa it­sel­len­ne uu­dis­pel­to! Nyt on ai­ka et­siä mi­nua, Her­raa, minä tu­len var­mas­ti ja an­nan teil­le siu­nauk­sen sa­teen.” (Hoos. 10:12.)

Täl­lä­kin het­kel­lä ”ju­ma­lat­to­muu­den pel­lol­la kyn­tä­vien” (Hoos. 10:13) se­as­sa on Ju­ma­lan he­rät­tä­miä, et­si­viä ih­mi­siä. Eh­kä elä­män koh­ta­lot ovat re­pi­neet pois tu­kah­dut­ta­vat oh­dak­keet ja us­kon es­teet; elä­män huo­let, rik­kau­det ja nau­tin­not (Luuk. 8:14). Ai­no­ak­si toi­vok­si on jää­nyt elä­vän Ju­ma­lan löy­tä­mi­nen.

Pro­feet­ta ke­hot­ti ker­to­maan Ju­ma­lan oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta, joka on eri­lais­ta kuin ih­mis­ten oi­keu­den­mu­kai­suus. Ju­ma­la tuo­mit­see ka­tu­van syn­ti­sen ar­mol­la ja rak­kau­del­la. Täl­le ar­mo­lii­tol­le Ju­ma­la on us­kol­li­nen ja hor­ju­ma­ton.

Hoo­sea ke­hot­ti yk­sin­ker­tai­ses­ti ker­to­maan us­kos­ta, jos­ta it­se­kin olet löy­tä­nyt van­hurs­kau­den, rau­han ja ilon. Loh­dut­ta­vaa sa­no­maa kai­paa­va voi ol­la hy­vin­kin lä­hel­lä, eh­kä us­kos­ta luo­pu­nut lap­se­si, su­ku­lai­nen tai ys­tä­vä. Hei­kon ja syn­ti­sen Ju­ma­lan lap­sen sa­nan­kyl­vön on Ju­ma­la lu­van­nut sa­teel­laan siu­na­ta. Evan­ke­liu­min ilo­sa­no­ma pois­taa syn­nin taa­kat. Sen ju­lis­ta­mis­ta ei kan­na­ta hä­ve­tä.