Vai­keuk­sien ja hä­dän kes­kel­lä moni ih­mi­nen ru­koi­lee ja et­sii yh­teyt­tä Ju­ma­laan. Näin kävi myös Jaa­ko­bil­le (1. Moos. 32:1-23). Kak­si­kym­men­tä vuot­ta ai­kai­sem­min hän oli pa­en­nut vel­jen­sä Ee­saun vi­haa. Sil­loin oli ol­lut kyse oi­keu­des­ta isäl­tä pe­rit­tyyn maa­han ja kan­saan. Tämä oi­keus edel­lyt­ti isäl­tä saa­tua siu­naus­ta.

Ee­sau piti ra­kas­ta­van isän­sä siu­naus­ta niin hal­pa­na, et­tä vaih­toi sen yh­teen ate­ri­aan, jol­la pys­tyi tyy­dyt­tä­mään näl­kän­sä. Isän omai­suu­den ja pe­rin­tö­oi­keu­den hän kui­ten­kin kat­soi kuu­lu­van it­sel­leen. Huo­ma­tes­saan vel­jen­sä saa­van isän siu­nauk­sen myö­tä myös pe­rin­tö­oi­keu­den Ee­saus­sa syt­tyi viha vel­je­ään Jaa­ko­bia koh­taan.

Ee­saun vi­haa pa­e­tes­saan Jaa­kob oli saa­nut ko­kea Ju­ma­lan siu­naus­ta ja me­nes­tys­tä. Niin kuin usein käy, me­nes­tys oli al­ka­nut näyt­täy­tyä oma­na an­si­o­na. Nyt Jaa­kob oli pa­laa­mas­sa pa­ko­mat­kal­ta ko­tiin, jos­sa hän­tä odot­ti Ee­saun viha. Jaa­ko­bia pe­lot­ti ja mo­net asi­at pai­noi­vat hä­nen miel­tään.

Jaa­ko­bin pai­ni

Mat­kal­la Jaa­ko­bin on mää­rä koh­da­ta vel­jen­sä Ee­sau, mut­ta en­nen ta­paa­mis­ta Jaa­kob jät­täy­tyi kan­sas­taan jäl­keen. Moo­sek­sen kir­ja ker­too: ”Siel­lä muu­an mies pai­ni hä­nen kans­saan aa­mun­sa­ras­tuk­seen saak­ka” (1. Moos. 32:24).

Vie­lä pai­nin hä­dän ja pel­ko­jen­kin kes­kel­lä Jaa­kob luot­ti omiin voi­miin­sa. Vas­ta kun hä­nen lonk­kan­sa nyr­jäh­ti ja pai­ni­kump­pa­ni uh­ka­si jät­tää pai­nin, Jaa­kob kä­sit­ti sen, mikä oli hä­nen elä­mäs­sään tär­kein­tä.

Pai­ni­kump­pa­ni sa­noi hä­nel­le:

– Pääs­tä mi­nut me­ne­mään, sil­lä päi­vä val­ke­nee.

Mut­ta Jaa­kob vas­ta­si:

– En pääs­tä si­nua, el­let siu­naa mi­nua.

Pa­ran­nuk­sen teko on vai­ke­aa. Niin se oli Jaa­ko­bil­le­kin. Pai­ni kes­ti koko yön. Lo­pul­ta Jaa­kob tun­nus­ti, et­tei voi sel­vi­tä eteen­päin omin voi­min, vaan ai­no­as­taan Ju­ma­lan siu­nauk­sen va­ras­sa. Niin hän sai koh­da­ta Kris­tuk­sen ar­mah­ta­vat kas­vot ja an­teek­si­an­ta­muk­sen.

Jaa­kob sai myös voi­maa jat­kaa mat­kaan­sa yh­des­sä Ju­ma­lan kan­san kans­sa. Ju­ma­la siu­na­si ja var­je­li hän­tä sekä hä­nen kan­saan­sa, ku­ten oli lu­van­nut.

Ar­mos­ta pe­rim­me tai­vaan

Ju­ma­la kuu­lee jo­kai­sen ru­kouk­set, myös hä­dän huo­kauk­set. Ju­ma­la van­hurs­kaut­taa syn­ti­sen ih­mi­sen kui­ten­kin vain yh­del­lä ta­val­la. Sii­hen tar­vi­taan tuo siu­naus, jon­ka hän on an­ta­nut omil­leen (Joh. 17:18, 20:23).

Jot­ka tä­män siu­nauk­sen pi­tä­vät hal­pa­na ja sen hyl­kää­vät, ei­vät voi pe­riä tai­vas­ta. Mo­net louk­kaan­tu­vat tä­hän sa­naan ja me­ne­vät pois (Joh. 6:30,36). Mut­ta ne, jot­ka tah­to­vat tä­män evan­ke­liu­min sa­nan ot­taa vas­taan ja elää sen va­ras­sa, saa­vat voi­man seu­ra­ta hän­tä ja hä­nen omi­aan (Joh. 6: 67-69).

Saam­me tä­nä­kin ai­ka­na ko­kea vi­haa ja syy­tök­siä Ju­ma­lan siu­nauk­sen hyl­jän­neil­tä, jot­ka ha­lu­ai­si­vat kui­ten­kin omis­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan. Tä­män vi­han ja syy­tös­ten sekä ylei­sen mie­li­pi­teen al­la voim­me jos­kus ko­kea pel­koa ja ah­dis­tus­ta. Jaa­ko­bin ta­voin saam­me kui­ten­kin lait­taa tur­vam­me yk­sin Ju­ma­lan ar­moon ja an­teek­si­an­ta­muk­seen sekä hä­nen siu­nauk­seen­sa.

Tä­män ar­mon au­rin­gon pais­ta­es­sa saam­me käy­dä heik­koi­na, mut­ta luot­ta­vai­sin mie­lin koh­taa­maan pe­lot­ta­vim­mat­kin vi­hol­li­sem­me yh­des­sä Ju­ma­lan ja hä­nen kan­san­sa kans­sa (1. Moos. 32:31).

Jari Lat­va­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 12.3.2014