Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Mo­nil­le meis­tä lie­nee tut­tu ke­ho­tus men­nä mum­mon mök­kiin opet­te­le­maan tyy­ty­väi­syyt­tä elä­mään. Aja­tus juon­tu­nee sii­tä, et­tä nämä elä­mää näh­neet ja ko­ke­neet van­hem­mat ih­mi­set ovat op­pi­neet, mikä elä­mäs­sä on tär­ke­ää ja ar­vo­kas­ta. Vaik­ka ul­koi­nen asui­nym­pä­ris­tö ei eh­kä oli­si ny­ky­ai­kai­sin, heil­lä on usein sel­lais­ta tyy­ty­väi­syyt­tä, jos­ta voim­me op­pia. Riit­tä­vä ra­vin­to, vaa­te­tus, tur­va ja läm­pö, ja ter­veys­kin vie­lä koh­tuu­del­la toi­mi­va, niin kaik­ki on hy­vin.

Voi­sim­me myös yrit­tää ym­mär­tää jo­tain sii­tä, mikä elä­mäs­sä on ar­vo­kas­ta, jo en­nen kuin tu­lem­me van­hoik­si ja kat­se­lem­me elet­tyä elä­mää pää­o­sin taak­se­päin. Sik­si eri-ikäis­ten jat­ku­va kans­sa­käy­mi­nen ja aja­tus­ten­vaih­to elä­mäs­tä on tär­ke­ää. Eräs sa­non­ta to­te­aa­kin täs­tä, et­tä ”van­hat ovat nuor­ten tu­ke­na ja nuo­ret van­ho­jen ilo­na”.

Elä­mäs­sä it­se ku­kin ta­voit­te­lem­me hel­pos­ti maal­lis­ta omai­suut­ta ja rik­kaut­ta, vaik­ka jou­dum­me sii­tä kai­kes­ta kui­ten­kin ker­ran luo­pu­maan. To­del­lis­ta on­nea ja tyy­ty­väi­syyt­tä tuo­vat lo­pul­ta muut asi­at. Mikä voi­si ol­la sel­lais­ta, min­kä va­raan on hyvä ra­ken­taa, ja mikä kes­tää kuo­le­man­kin tul­les­sa?

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti Ko­rint­tiin syn­ty­neel­le seu­ra­kun­nal­le kir­jees­sään, et­tä ”te­hän tun­net­te Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ar­mon: hän oli ri­kas mut­ta tuli köy­häk­si tei­dän vuok­sen­ne, jot­ta te ri­kas­tui­sit­te hä­nen köy­hyy­des­tään.” (2. Kor. 8: 9.) Paa­va­li oli iloin­nut sii­tä rak­kau­des­ta nou­se­vas­ta pal­ve­lu­mie­les­tä, jota hän oli seu­ra­kun­nas­sa näh­dyt hei­dän muis­ta­es­saan ja aut­ta­es­saan Je­ru­sa­le­mis­sa asu­via us­ko­via. Vaik­ka vai­keu­det oli­vat Paa­va­lin mu­kaan ko­e­tel­leet ras­kaas­ti ko­rint­ti­lai­sia, niin he ää­rim­mäi­ses­sä köy­hyy­des­sä­kin osoit­ti­vat run­sas­ta an­te­li­ai­suut­ta. Evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen oli ol­lut heil­le jo­ta­kin niin suur­ta, et­tä se he­rät­ti pal­ve­le­van rak­kau­den myös mui­ta koh­taan. Se koh­dis­tui eri­tyi­ses­ti nii­den aut­ta­mi­seen, jot­ka oli­vat ko­ke­neet sa­maa Ju­ma­lan ih­meel­lis­tä ar­moa sa­no­mas­sa Jee­suk­sen ris­tin­so­vi­tuk­ses­ta ja ylös­nou­se­muk­ses­ta.

Kau­niin ku­van täl­lai­ses­ta us­ko­vien kes­ki­näi­ses­tä huo­len­pi­dos­ta an­taa myös Apos­to­lien te­ko­jen koh­ta: ”Seu­ra­kun­ta kuun­te­li ja nou­dat­ti us­kol­li­ses­ti apos­to­lien ope­tus­ta. Us­ko­vat eli­vät kes­ki­näi­ses­sä yh­tey­des­sä, mur­si­vat yh­des­sä lei­pää ja ru­koi­li­vat. He myi­vät ta­lon­sa ja ta­va­ran­sa, ja ra­hois­ta ja­et­tiin kai­kil­le sen mu­kaan kuin ku­kin tar­vit­si.” (Ap. t. 2: 42,45.)

Jee­sus, Va­pah­ta­jam­me, luo­pui tai­vaan rik­kau­des­ta ja tuli köy­häk­si, jot­ta me ri­kas­tui­sim­me hä­nen köy­hyy­des­tään. Voi­sim­me­ko me lä­him­mäi­si­nä elää tätä to­dek­si edes hi­ve­nen – luo­pua omas­tam­me ja aut­taa sil­lä apua tar­vit­se­via?

Sel­lai­seen rak­kau­den mie­leen ja toi­min­taan meil­le an­taa yhä voi­man se, et­tä saam­me ol­la osal­li­sia sii­tä ar­mos­ta, jon­ka Ju­ma­la on Po­jas­saan meil­le val­mis­ta­nut. Sen rik­kau­den osal­li­suus kan­taa mei­tä ker­ran tai­vaan ko­tiin.