Jari Kol­mo­nen

Mikä tuo si­nul­le tur­vaa täs­sä elä­mäs­sä? Mo­nia täs­sä maa­il­mas­sa ta­pah­tu­via asi­oi­ta pys­ty­tään en­na­koi­maan. Pys­tym­me ar­vi­oi­maan, mikä on eri ta­pah­tu­mien to­den­nä­köi­syys. Tie­däm­me usein, mitä eri va­lin­nois­tam­me to­den­nä­köi­ses­ti seu­raa pi­dem­mäl­lä tai ly­hy­em­mäl­lä ajan­jak­sol­la. Ih­mi­sel­le tuo tur­val­li­suu­den tun­net­ta muun mu­as­sa se, et­tä tie­tää mitä on ta­pah­tu­mas­sa ja voi va­rau­tua myön­tei­siin ja kiel­tei­siin ta­pah­tu­miin.

Tur­val­lis­ta on myös ym­mär­tää, et­tä asi­at ovat lo­pul­ta Ju­ma­lan kä­des­sä. Epä­to­den­nä­köi­si­ä­kin asi­oi­ta ta­pah­tuu, mut­ta ne­kin ovat Ju­ma­lan kä­des­sä. On tur­val­lis­ta us­koa, et­tä Ju­ma­la on hyvä ja hä­nen tah­ton­sa mei­tä koh­taan on hyvä.

Psal­mis­sa 18 Daa­vid kiit­te­lee pu­hut­te­le­vas­ti Ju­ma­laa, kun hän pe­las­ti Daa­vi­din Sau­lin ja vi­hol­lis­ten kä­sis­tä: ”Sinä pääs­tit mi­nut tur­vaan, sinä olet vuo­ri­lin­na­ni. Ju­ma­la­ni, si­nuun minä tur­vau­dun, sinä olet kal­lio, olet kil­pe­ni, si­nul­ta saan avun ja suo­jan” (Ps 18:3).

Daa­vid ver­ta­si Ju­ma­laa vuo­ri­lin­naan. Lin­nas­sa on pak­sut muu­rit ja vuo­rel­le ra­ken­ne­tus­sa lin­nas­sa on hy­vin tur­val­li­nen olo. Jos joku ai­koo teh­dä pa­haa vuo­ri­lin­nas­sa ole­val­le ih­mi­sel­le, hä­nen pi­tää en­sin nous­ta ken­ties jyrk­kää­kin vuo­ren­rin­net­tä ylös. Sen jäl­keen hä­nen pi­tää jo­ten­kin pääs­tä vie­lä muu­rin yli var­ti­joi­den huo­maa­mat­ta. Mah­do­ton teh­tä­vä. Daa­vid koki, et­tä sa­mal­la ta­val­la on mah­do­ton­ta teh­dä hä­nel­le pa­haa, jos Ju­ma­la hän­tä suo­jaa ei­kä sal­li ke­nen­kään va­hin­goit­taa hän­tä.

Ju­ma­laan on hyvä tur­vau­tua. Ka­te­kis­muk­ses­sa en­sim­mäi­sen käs­kyn, ”Minä olen Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si”, se­li­tyk­ses­sä sa­no­taan: ”Jo­kai­nen et­sii jo­ta­kin, jo­hon voi kiin­nit­tää toi­von­sa. Luu­lem­me, et­tä raha, val­ta ja kun­nia suo­jaa­vat mei­tä. Ra­ken­nam­me elä­mäm­me it­sem­me ja omien te­ko­jem­me va­raan. Se, mi­hin en­nen muu­ta tur­vau­dum­me, on mei­dän Ju­ma­lam­me.” On tär­ke­ää tur­vau­tua en­nen kaik­kea elä­vään Ju­ma­laan.

Kun Ju­ma­la py­säyt­tää ar­mos­ta osat­to­man ih­mi­sen ja saa tä­män nä­ke­mään ti­lan­sa, ih­mi­nen al­kaa pe­lä­tä, mi­hin jou­tuu syn­tien­sä ta­kia. Sil­loin ih­mi­sen tur­vak­si tu­lee ar­mol­li­nen Ju­ma­la pa­ran­nuk­ses­sa. Pa­ran­nuk­seen kuu­luu hätä ja pel­ko omis­ta syn­neis­tä, mut­ta sa­mal­la ta­val­la sii­hen kuu­luu tur­va Jee­suk­sen haa­vois­sa.

On tur­val­lis­ta us­koa, et­tä kaik­ki mitä ta­pah­tuu, ta­pah­tuu lo­pul­ta Ju­ma­lan sal­li­ma­na. Lo­pul­li­se­na pää­mää­rä­nä kris­ti­tyl­lä ei ole mi­tään täs­sä ajas­sa ole­vaa, vaan tai­vas, jos­sa on ian­kaik­ki­nen vuo­ri­lin­na.