JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Aikaa ei saa kiinni juoksemalla – vaan pysähtymällä

1.11.2020 6.05

Juttua muokattu:

2.11. 08:16
2020110208163220201101060500

Sal­la Pät­si

Syys­lo­mal­la, kun aje­lin koh­ti syn­nyin­seu­tua Kes­ki-Suo­mea – yk­sin ja vä­lil­lä ra­di­o­ta kuun­nel­len – eh­din miet­tiä taas mo­nen­mois­ta. Muut­to­lin­tu­par­via ih­me­tel­les­sä mie­tin, mikä saa ne len­tä­mään joka vuo­si ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan ete­läs­tä tän­ne Poh­jo­laan. Kum­man­ko­han pai­kan ne tun­tee ko­dik­seen? Vai tun­tee­ko ne mo­lem­mat, ku­ten mi­nä­kin? Mi­nul­la ai­na­kin tu­lee pu­hut­tua ko­dis­ta, kun tar­koi­tan tätä ny­kyis­tä asuin­ta­lo­a­ni, mut­ta myös­kin sil­loin, kun pu­hun lap­suus­ko­dis­ta­ni.

Syn­nyin­seu­dul­la on eri­tyi­nen mer­ki­tys iden­ti­tee­tis­sä­ni. Kun ker­ron mis­tä olen, li­sään yleen­sä et­tä "syn­tyi­sin Jäm­säs­tä". En oi­ke­as­taan tie­dä mik­si, mut­ta niin vain tu­lee teh­tyä. Syn­nyin­maa­han­sa­han muut­to­lin­nut­kin pa­laa­vat joka ke­vät!

Ny­ky­ään sa­non kyl­lä­kin, et­tä eh­kä­pä olen jo po­si­o­lai­nen, kos­ka olen yli puo­let elä­mäs­tä­ni tääl­lä asu­nut. Hil­la­suol­la ol­les­sa hok­sa­sin, et­tä men­nei­syyt­tään ei voi muut­taa. Ty­tär ni­mit­täin sa­noi, kun ky­syin mar­ja­ti­lan­net­ta, et­tä "kyl­lä sii­nä oli sem­mo­sia, joi­ta joku ete­läs­tä tul­lut poi­mis, mut­ten minä". Minä, ete­läs­tä tul­lut, poi­min juu­ri nii­tä!

Ajel­les­sa­ni mie­tin myös ku­lu­vaa syk­syä, kuin­ka se on ol­lut iha­nan läm­min ja hi­taal­le ih­mi­sel­le ar­mol­li­nen­kin. Toi­saal­ta toi­voin jo vä­hä­sen vii­le­äm­piä il­mo­ja, kun ar­mei­jas­ta lo­mal­la ole­va poi­ka oli­si ol­lut teu­ras­ta­mas­sa lam­pai­ta ka­ve­ri­na mi­nul­le ja kip­si­jal­kai­sel­le mie­hel­le­ni. Ei­pä vii­len­ty­nyt, tar­peek­si.

Täm­mös­tä se on ag­raa­ri­kult­tuu­ris­sa elä­väl­le. Sii­nä on oma vie­hä­tyk­sen­sä­kin, kun elää osit­tain luon­non eh­doil­la. Elä­mä ei me­ne­kään niin kuin it­se ha­lu­ai­sin, ei­kä ole ai­na en­nal­ta mää­rät­tä­vis­sä. Eh­do­tin Po­si­on ul­ko­maa­lai­sil­le lu­ki­o­lai­sil­le pe­ru­nan­nos­toa: ei sii­hen­kään pys­ty­nyt sa­no­maan etu­kä­teen päi­vä­mää­rää, kun ei tien­nyt min­kä­lai­set säät on. Ja sik­si­pä heil­tä jäi tu­tus­tu­mi­nen suo­ma­lai­sen kult­tuu­rin juu­ril­le, mu­ku­loi­hin.

Sii­nä ajel­les­sa­ni ra­di­os­sa pu­hut­tiin myös ajan­ku­lus­ta: Mitä se on? Ku­luu­ko ai­ka, jos em­me tee mi­tään? Voim­me­ko saa­da sen kiin­ni? Joku to­te­si, et­tä em­me ai­na­kaan juok­se­mal­la, vaan pi­kem­min­kin py­säh­ty­mäl­lä! Ja se­hän so­pii mi­nul­le, joka olen niin yk­si­ai­voi­nen, et­ten osaa teh­dä kah­ta asi­aa yh­tä ai­kaa. En edes syö­dä ja kuun­nel­la. Mie­luum­min py­säh­dyn ja olen täs­sä het­kes­sä.

Täl­lä mat­kal­la­kin py­säh­dyin muu­ta­man ker­ran: tan­kil­le, kah­vil­le, pyö­rän os­toon ja myös kir­jaa­maan aja­tuk­sia pa­pe­ril­le tätä blo­gia var­ten. Jat­ka­es­sa­ni mat­kaa poi­min lif­ta­ri­ty­tön kyy­tii­ni. Kun hän sat­tui­kin ole­maan ita­li­a­lai­nen, ja mi­nun eng­lan­nin kie­len tai­to­ni ei ole ko­vin hyvä, us­ko­kaa tai äl­kää, olin mel­kein pu­hu­mat­ta pari sa­taa ki­lo­met­riä! It­sek­seen aja­es­sa­kin hö­pö­tän ää­neen enem­pi, lau­lan ja pu­he­len. Ja sii­nä hil­jaa ol­les­sa eh­ti mie­leen hii­piä pie­ni pel­ko, näin tau­ti­se­na ai­ka­na – minä ja mi­nun pää­hän­pis­to­ni!

Ker­ran otin kyy­tiin kak­si lif­ta­ria ja toin ne meil­le. Oli­vat kol­me yö­tä: nos­tet­tiin pork­ka­noi­ta, sau­not­tiin sa­vu­sau­nas­sa ja mi­tä­hän kaik­kea lie. Ja erääl­lä lif­ti­reis­sul­la­ni ta­pa­sin mie­hen, jos­ta tuli vuot­ta myö­hem­min avi­o­mie­he­ni!

Pe­ril­le pääs­ty­ä­ni to­te­sin, et­tä oli­pa taas mu­ka­va pääs­tä su­ku­lais­ten pa­riin, tun­tea kuu­lu­van­sa jo­hon­kin, tun­tea ole­van­sa odo­tet­tu!

Ol­la odo­tet­tu. Se has­su täti, jol­la ei ole äly­pu­he­lin­ta. Sil­ti osaa suun­nis­taa uu­siin paik­koi­hin etu­kä­teen kar­tas­ta kat­so­mal­la, mie­leen pai­na­mal­la ja lo­put in­tui­ti­ol­la. Tai se ty­tär ja käly, joka enem­pi jut­te­lee kun te­kee.

Sem­mo­nen kar­pa­lo­suo­kin löy­tyi tuol­ta syn­nyin­seu­duil­ta­ni, et­tä en­pä ole mois­ta en­nen näh­nyt! Kau­nii­ta pu­nai­sia pal­le­roi­ta sam­ma­len sy­lei­lys­sä. Nii­tä poi­mi­vien las­ten lois­ta­vat sil­mät, jois­sa tai­si kyl­lä­kin kii­lua €urot, ku­ten Roo­pe-An­kal­la kon­sa­naan!

Yö­pöy­däl­lä oli SRK:n kus­tan­ta­ma kir­ja "Nai­set vies­tin­vie­ji­nä". Lu­es­ke­lin sitä ja to­te­sin, et­tä kaut­ta ai­kain nai­set on miet­ti­nyt sa­mo­ja asi­oi­ta kuin minä nyt. Loh­dul­lis­ta.

Ko­to­na oli mu­ka­vaa ja tut­tua ol­la. Rak­kai­den pa­ris­sa. Py­säh­tyä ja vä­hän teh­dä­kin jo­tain.

Ko­toa läh­te­mi­seen liit­tyy ai­na pie­ni hai­keus. Eten­kin sil­lon on aja­tus, et­tä vie­lä­kö näh­dään. Toi­saal­ta loh­tu­na on se, et­tä jos ei tääl­lä, niin vie­lä on se yk­si koti, tai­vaan koti, jos­sa toi­vom­me ker­ran ta­paa­vam­me kaik­ki rak­kaat.

Pa­lat­tu­a­ni, tääl­lä toi­ses­sa ko­dis­sa, on myös odot­ta­jia, eläi­met ja ih­mi­set, pyyk­ki­lä­jät ja vil­lat, näl­käi­set suut, ko­ti­läk­syt, blo­gin pa­lau­tus, vel­vol­li­suu­det ja oi­keu­det. Mer­ki­tyk­sel­li­nen elä­mä, kuu­lu­mi­nen jo­hon­kin.

SallaPätsi
Olen seitsemän lapsen äiti, vaimo miehelleni ja naapurissa asuvan anoppini paras miniä – eli hänen ainoan poikansa vaimo. Olen myös tytär, sisko, pienen lammaskatraan huostaaja ja pennitön uneksija, joka haaveilee tällä hetkellä eniten siitä, mitä aikoo isona tehdä leipänsä(kin) eteen. Jos joku haluaa antaa palautetta, sähköpostiosoitteeni on patsisalla@gmail.com
13.8.2022

Jeesus sanoi: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” Matt. 7:21

Viikon kysymys