Ko­ro­na­kir­jon shok­ki­vai­he lie­nee ohi­tet­tu. On alis­tut­tu – tai en minä tie­dä, mitä tämä on.

En­sin oli oi­ke­as­taan jän­nit­tä­vä jou­tua ris­ki-ih­mi­sek­si ja tul­la eris­te­tyk­si. Kes­ke­ne­räi­siä asi­oi­ta oli pal­jon. Niil­le oli nyt ai­kaa. Puo­li­son kans­sa oli mah­dol­lis­ta jat­kaa huo­men­na sii­tä, mitä ei­len aloi­tet­tiin, mut­tei vie­lä tä­nään pääs­ty lop­puun. Mo­net ja mo­net asi­at tu­li­vat kun­toon – sii­nä luu­los­sa, et­tä ka­ran­tee­ni on vii­meis­tään sy­dän­ke­säl­lä lop­pu ja siir­ry­tään nor­maa­liin ar­keen.

Ei siir­ryt­ty, eh­kä vä­hän so­peu­dut­tiin. Vai so­peu­dut­tiin­ko? Nyt olen sii­nä pis­tees­sä, et­tä täy­tyy voi­da va­lit­taa.

Tal­vel­la kat­se­lin ou­dok­su­en ku­via kii­na­lai­sis­ta, jot­ka kul­ki­vat mas­kit kas­voil­la. Nyt kat­se­len seu­rois­sa sa­man­lai­sia ja mie­tin, har­mit­taa­ko nii­tä muu­ta­mia, jot­ka unoh­ti­vat ot­taa mas­kin mu­kaan­sa. Ai­na­kin mi­nua hä­vet­tää, jos huo­maan mas­kin jää­neen etei­sen pöy­däl­le.

Meil­lä on Hel­sin­gis­sä suu­ri toi­mi­ta­lo. Jon­kin ai­kaa oli lupa ko­koon­tua 500 hen­ki­lön voi­mal­la, mut­ta raja ylit­tyi hel­pos­ti. Kui­ten­kin seu­ra­pen­keis­tä puut­tui sa­to­ja sel­lai­sia, joi­ta on tot­tu­nut nä­ke­mään siel­lä usein.

Ris­ki­vä­ki kul­ki omas­ta oves­ta. Mei­dän pie­nel­lä pi­han pa­la­sel­la ei ol­lut tun­gos­ta. Siel­lä voi vaih­taa muu­ta­man sa­nan muu­ta­man ris­ki-ih­mi­sen kans­sa. Mut­ta val­ta­va nuo­ri­so­jouk­ko oli omas­sa sek­to­ris­saan ja kul­ki muis­ta ovis­ta. Hei­dän kau­nii­ta kat­sei­taan ja hert­tai­sia hy­my­jään ei koh­dan­nut. Ei kyl­lä näh­nyt ris­ki­läis­ten­kään il­mei­tä ko­ko­naan. En ole tien­nyt, et­tä ih­mis­ten il­meet ovat niin tär­kei­tä.

Ja nyt tuli taas uu­det ra­joi­tuk­set. 20 ih­mi­sen enim­mäis­mää­rä on vä­hem­män kuin 500, joka se­kin oli äs­ken vie­lä lii­an vä­hän! Pu­hu­jan puo­li­so­na pää­sin kui­ten­kin vii­me kes­ki­viik­ko­na seu­roi­hin. Muu seu­ra­vä­ki oli työ­vuo­ro­lai­sia ja en­sik­si il­moit­tau­tu­nei­ta.

Seu­rat pi­det­tiin sa­lis­sa. Pu­hu­jan pöy­däl­lä oli kynt­ti­lät ja elä­vät ku­kat. Kuu­li­jat aset­tui­vat so­pi­vin tur­va­vä­lein, kui­ten­kin lä­hel­le mik­ro­fo­nia. Ky­syin myö­hem­min pu­hu­jal­ta, mil­lais­ta on saar­na­ta lä­hes tyh­jäs­sä sa­lis­sa. Vas­taus oli, et­tä kyl­lä­hän minä ne näin, jot­ka siel­lä oli­vat, mut­ta en näh­nyt enem­pää.

Oli kui­ten­kin sen­tään lä­hes 20. Lä­he­tys­pu­hu­jien seu­roi­hin oli ker­ran tul­lut vain kir­ja­va kis­sa. Ai­kai­sem­min luu­lin, et­tä net­ti­seu­ro­jen taus­ta­ää­net tu­le­vat nau­hal­ta, mut­ta oi­ke­at lap­set­han siel­lä ään­te­li­vät.

Sain siis ol­la seu­rois­sa. En tie­dä, mil­loin saan seu­raa­van ker­ran. En koh­taa juu­ri lä­hei­si­ä­kään. Tuon tuos­ta ta­paa­mi­sia on jou­dut­tu pe­ru­maan. Ker­ran­kin sen täh­den, et­tä lap­sen luok­ka­to­ve­rin naa­pu­ril­la oli to­det­tu vi­rus­tar­tun­ta. Vä­lil­lä on pak­ko ot­taa ohei­sen ku­van kal­tai­sia ir­ti­ot­to­ja.

Ra­joi­tuk­sia on läpi maa­pal­lon, kul­la­kin alu­eel­la oman­sa: suu­ris­sa kau­pun­geis­sa, Sam­bi­an sa­van­neil­la ja In­ti­an slum­meis­sa... Heil­lä­kin­kö mas­kit kas­voil­laan? Ku­ten meil­lä tääl­lä pie­nes­sä Suo­mes­sa.

Olen ym­mäl­lä­ni, vaik­ka tie­dän, et­tei mi­nua ole ase­tet­tu rat­kai­se­maan maa­il­man kaik­kia on­gel­mia, ei edes ko­ro­na­vi­ruk­sen ole­mus­ta tai tar­koi­tus­ta.

Mi­ten tätä jak­sa­vat ne, joi­den ar­vo­maa­il­man mu­kaan ih­mis­tie­to ja tai­to tu­lee jos­kus rat­kai­se­maan pan­de­mi­an, ke­hit­tä­mään ro­kot­teen ja lo­pet­ta­maan on­gel­man? Jot­ka ei­vät ta­jua, et­tä ”jos Ju­ma­la suo”?

Vä­lil­lä asi­oi­den pal­jous tah­too peit­tää nä­kö­a­lat. Il­man lap­sel­lis­ta luot­ta­mus­ta Tai­vaan Isän tie­tä­myk­seen oli­sin nyt huu­ta­vas­sa hu­kas­sa. Niin­pä ha­lu­an muis­tel­la van­haa lau­lua, jos­sa sa­no­taan, et­tä ”hän su­mu­hun kät­key vä­häi­sek­si het­keks, vaan pais­taa taas kirk­ka­ha­na”. Saan­han luot­taa Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiu­teen myös vuon­na 2020.