Sal­la Pät­si

Kä­vim­me pit­käs­tä ai­kaa mie­he­ni kans­sa reis­sus­sa ju­nal­la! Ei­hän se ol­lut kuin ajaa va­jaat 200 ki­lo­met­riä juna-ase­mal­le Ro­va­nie­mel­le ja sen jäl­keen is­tua ja ar­vail­la, mis­sä mil­loin­kin men­nään. Oli jo pi­meä, ja edel­li­ses­tä ju­na­mat­kas­tam­me oli ai­kaa niin pal­jon, et­tem­me muis­ta­neet ase­mia ul­koa. Pal­jon oli kar­sit­tu py­säh­dyk­siä pois­kin, sit­ten vii­me ker­ran. Eväi­tä­kään ei muis­tet­tu ot­taa, jo­ten tur­vau­dut­tiin ra­vin­to­la­vau­nun tar­jon­taan. Kyl­lä kait sitä ker­ran pa­ris­sa­kym­me­nes­sä vuo­des­sa ras­kii...

Reis­sun pää­syy oli pik­ku­sis­ko­ni di­a­ko­ni­vih­ki­mys Tam­pe­reen Tuo­mi­o­kir­kos­sa, mut­ta sa­maan, rei­luun vii­kon­lop­puun, mah­tui mon­ta muu­ta­kin mu­ka­vaa koh­taa­mis­ta su­ku­lais­ten ja ys­tä­vien kans­sa. Mel­kein saim­me näh­dä pie­nen kum­mi­ty­tön en­si­as­ke­leet­kin. Ihail­ta­van sin­nik­kääs­ti hän har­joit­te­li, ja har­joi­tus tuot­ti­kin tu­lok­sen: saim­me vi­de­on vä­li­tyk­sel­lä näh­dä rie­mun­kil­jah­duk­sin sä­es­tet­tyä as­kel­lus­ta!

Eh­dot­te­lin tuo­reel­le di­a­ko­nil­le ju­tun te­koa Päi­vä­mie­heen. Pap­pis­vih­ki­myk­sis­tä muis­tan jut­tu­ja ol­leen, mut­ta di­a­ko­ni­vih­ki­myk­sis­tä en muis­ta, on­ko ol­lut. Oli­si­han se muu­ten­kin ajan­koh­tai­nen ai­he, on­han di­a­ko­ni­an 150-vuo­tis­juh­la­vuo­si. Vii­me vuo­si­na ko­ke­mam­me maa­il­man­laa­jui­set ta­pah­tu­mat ovat nos­ta­neet esiin myös ar­jen di­a­ko­ni­aa, ih­mis­ten aut­ta­mis­ta, koh­taa­mis­ta, lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta. Nii­tä, jot­ka juu­ri­kin ovat kris­ti­tyn tun­to­merk­ke­jä.

Mi­nus­ta tuo­mi­o­sun­nun­tain teks­ti­kin oli oi­kein so­pi­va tu­le­vien pap­pien ja di­a­ko­nien saa­te­sa­noik­si. Et­tä lamp­pui­hin oli­si ai­na öl­jyä, tu­lee­pa Yl­kä mil­loin vain. Piis­pa Repo an­toi oh­jeek­si huo­leh­tia myös omis­ta voi­mis­ta, et­tä jak­saa an­taa myös muil­le. "Et­tei ben­sa lopu tan­kis­ta kes­ken mat­kan", ku­ten hän ker­toi­li pa­pin työn­sä al­ku­a­jois­ta elä­vän esi­mer­kin.

No, uu­tis­ta Päi­vä­mie­heen em­me saa­neet ai­kai­sek­si ja ku­vat­kin ovat vie­lä saa­mat­ta. Mut­ta haus­ka sat­tu­ma, et­tä seu­raa­vas­sa leh­des­sä oli­kin jut­tua ihan au­ke­a­man ver­ran di­a­ko­ni­as­ta. Ei sis­ko­ni aja­tuk­sia, mut­ta di­a­ko­nin kum­min­kin.

Tuli taas tun­ne, et­tä mi­tä­pä minä ai­na suu­ta­ni au­kai­sen­kaan tai kir­joi­tuk­si­a­ni kir­joit­te­len, kun joku muu ajat­te­lee sa­maan ai­kaan juu­ri sa­maa ai­het­ta ja eh­tii ker­toa en­nem­min. Ja eh­kä pa­rem­min­kin. Ai­na­kin na­pa­kam­min.

Minä, hi­das kii­ruh­ta­ja, saan­kin koh­ta ve­täy­tyä omaan ko­loo­ni ja vain lu­kea mui­den aja­tuk­sia ja iloi­ta ver­tais­tu­es­ta, toi­sen sii­tä tie­tä­mät­tä­kään. Tai jos sil­le pääl­le sa­tun, niin eh­kä­pä kir­joi­tan vas­tauk­sen ja jaan aja­tuk­sia kir­joit­ta­jan kans­sa, kos­ka se on ol­lut it­sel­le­ni yk­si blo­gi­kir­joit­ta­mi­sen suo­la. Tie­tää, et­tä nii­tä joku lu­kee ja ne kos­ket­ta­vat jo­ta­ku­ta. Jos­kus ihan kyy­ne­liin as­ti.