Meillä on tosi hyvät pyöränperäkärryt. Samanlaiset vihreät Croozerit, joita näkee suviseurakentällä helposti kymmenet, jos pyörähtää ympäri keskellä kenttää. Muidenkin mielestä ne ovat siis ilmeisen hyvät.
Niitä voi käyttää sekä peräkärryinä että työnnettävinä rattaina. Isoilla renkailla pääsee helposti eteenpäin pellolla, ja tilavaan säilytystilaan mahtuu varavaatetta sateen varalle. Ne tulevat myös tosi kevyesti pyörän perässä, vaikka kyydissä olisi kaksikin lasta.
Kesäaikaan, kun tiet ovat sulana, vedän lapset peräkärryllä kilometrin päähän päiväkotiin. Opintovapaani loppuu keväällä ja palaan töihin. Jatkan sitten päiväkodilta vielä neljä kilometriä työpaikalle.
Odotan jo nyt noita lämpimiä, kauniita kesäaamuja, joista saa paljon voimaa tulevaan päivään. Nautin noista pyörämatkoista todella paljon. Mikä etuoikeus nauttia heräävästä aamusta. Työmatkani kulkee niin, että näen aamuisen usvan meren pinnalla, kukkivat angervot ja laiturissa uinuvat veneet, jotka hiljalleen keinuvat aaltojen päällä.
Työmatkani alkuosa eli se, kun minulla on vielä lapset peräkärryssä ja kolmas lapsi vierellä ajamassa, toistuu samanlaisella rutiinilla joka aamu. Viimeksi, kun pyöräilimme tuota reittiä, kohtasimme joka aamu nuoren miehen labradorinnoutajan kanssa aamulenkillä.
Tulin aina niin iloiseksi tuosta kohtaamisesta. Muistin vuosia sitten paikallislehdessä olleen jutun, jonka aiheena oli syrjäytyminen. Siinä jutussa tuo samainen mies oli kertonut kuntouttavaan työtoimintaan pääsemisestään.
Kun näin miehen aamulenkillä, ilahduin. Hän näytti siltä, että hänen elämässään oli kaikki hyvin.
Nykyään uutisoidaan paljon eriarvoisuuden ja syrjäytymisen lisääntymisestä. On hyvä, että yhteiskunnalla on tarjota keinoja, joiden avulla vaikeuksista voi selvitä.
Itsestänikin tuntui joskus, että minulle ei löydy paikkaa yhteiskunnasta. Koin, että olin jotenkin mökkiytynyt ja jäänyt ulkopuolelle. Kun sitten yli kymmenen vuoden kotona olemisen jälkeen pääsin töihin, se tuntui ihmeelliseltä.
Tässäkin asiassa sain huomata huolehtineeni turhaan. Taivaan Isällä oli minulle paikka varattuna.
Perhekin on eräänlainen yhteiskunta pienoiskoossa. Yrityksiinkin sitä on monesti verrattu. Työn ja perheen yhteensovittaminen voi perheissä tuntua välillä haastavalta. Siksi olen tuntenut onnellisuutta ja iloa siitä, että olemme saaneet sen onnistumaan kohtalaisesti. Joskus täytyy vähän pyöritellä ja vaihtaa näkökulmaa, niin voi löytää iloisen asian sieltäkin, mistä ei ensin ajatellut löytävänsä sitä.
Jokin aika sitten kävimme poikani kanssa työpaikallani, sairaalan poliklinikalla. Työkaverit ilahtuivat nähdessään opintovapaalaisen, ja luonamme kävikin juttelemassa useita nauravaisia ihmisiä.
Sanoinkin pojalleni, että eikö olekin minulla ihana työpaikka, siellä vain nauretaan. Myöhemmin tulin ajatelleeksi, että poikani sai työelämästä melko onnellisen kuvan. Toivottavasti hänkin joskus löytää yhtä mukavan työyhteisön, jonne on helppo ja mukava mennä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys