JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ka­lai­lo

24.1.2021 6.15

Juttua muokattu:

18.1. 09:00
2021011809005220210124061500

Pie­nes­tä asi­as­ta sitä voi­kin ilah­tua. Yh­te­nä il­ta­na sa­tuin avaa­maan Fa­ce­boo­kin juu­ri kun sin­ne oli tul­lut il­moi­tus, et­tä lah­joi­te­taan 77 sa­ma­na päi­vä­nä pil­kit­tyä ah­ven­ta. Mel­kein jo tun­sin suus­sa­ni pais­te­tun ah­ve­nen iha­nan maun. Ei koko vii­me ke­sä­nä tart­tu­nut kuin pari ah­ven­ta on­gen­kouk­kuun, niin on jo ol­lut ikä­vä sitä ma­kua.

Aja­tuk­set kul­ki­vat vii­me tal­veen, kun mö­kin ran­nas­sa kai­ra­sin jää­hän muu­ta­man rei­än. Siel­lä ke­vät­tal­ven au­rin­gos­sa yri­tin pilk­kiä toi­veik­kaa­na, mut­ta en saa­nut yh­tään ka­laa. Ja nyt joku lah­joit­taa tuol­lai­sen ka­san herk­kua, ih­met­te­lin. Lai­toin heti va­rauk­sen saa­lii­seen, ja pi­kim­mi­ten hain ka­lat ko­tiin.

Het­ki sii­nä meni, ja use­am­pi­kin, en­nen kuin ka­lat oli­vat pais­to­val­mii­ta. Suo­mu­ja oli muu­ta­man met­rin sä­teel­lä kaa­ke­leis­sa ja työ­ta­sol­la. On­nek­si en va­lin­nut ik­ku­nan vie­reis­tä työ­pöy­tää per­kaa­mi­seen. Pe­ra­tes­sa huo­ma­sin hy­räi­le­vä­ni: ”Mut­ta var­hain aa­mu­sel­la sei­soo Jee­sus ran­nal­la, pais­taa ka­laa hiil­lok­sel­la, tait­taa lei­pää ilol­la…”.

Mi­ten­kä­hän ai­na ku­vit­te­len, et­tä ne­kin Jee­suk­sen ka­lat oli­vat ah­ve­nia. Mitä lie oi­ke­as­ti ovat ol­leet­kaan. Ja mi­ten sil­loin pais­tet­tiin ka­laa? Oli­ko hals­te­ria vai ti­kus­sa­ko pais­tet­tiin yk­si­tel­len? Vai pais­tui­vat­ko ne kuu­man ki­ven pääl­lä? Vai var­taas­sa? Jo­ten­kin vaan mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa­ni näen Jee­suk­sen sei­so­van sii­nä nuo­ti­on ää­rel­lä, ja tu­lee hyvä olo. Eh­kä se olo tu­lee myös tuos­ta it­se lau­lus­ta, kun tu­lee mie­leen su­vi­seu­rat.

Meil­lä oli seu­raa­va­na päi­vä­nä pais­tet­tu­ja ah­ve­nia sekä päi­vä- et­tä il­ta­ruo­ka­na. Pie­nim­mät ka­lat pää­si­vät ah­ven­kuk­ko­jen si­sään ja nii­tä syö­tiin sit­ten seu­raa­va päi­vä. Oi­ke­as­taan aloi­tin kuk­ko­jen syö­mi­sen jo yöl­lä, kun otin ne lei­vi­nuu­nis­ta pois. Pa­ras­ta!

Olen iloi­nen sii­tä, et­tä äi­ti on opet­ta­nut mi­nut te­ke­mään kuk­ko­ja, lant­tu- ja ka­la­kuk­ko­ja. Nii­tä teh­tiin meil­lä ko­to­na ai­ka usein, myös myy­jäi­siin. Mum­mon­kin kans­sa nii­tä teh­tiin, kun olin pie­ni. Sil­loin mum­mo asui meil­lä jon­kin ai­kaa, ja sil­tä ajal­ta muis­tan kuk­ko­jen ja pii­rai­den pais­ton.

Mum­mo ei ole ol­lut pais­te­le­mas­sa kuk­ko­ja 35 vuo­teen ei­kä äi­ti­kään ole enää muu­ta­maan vuo­teen jak­sa­nut nii­tä val­mis­taa. Ku­kon syö­jäk­si äi­dis­tä on­nek­si vie­lä on, jo­ten kun minä jos­kus nii­tä teen, niin hän­kin pää­see kyl­lä mais­ta­maan.

Luu­len, et­tä ai­na kun teen kuk­ko­ja, ajat­te­len mum­moa ja äi­tiä. Sil­loin siir­ryn het­kek­si sin­ne lap­suu­den keit­ti­öön, läm­pi­miin tun­nel­miin, Sii­o­nin lau­lu­jen hy­räi­lyi­hin – nii­den ih­mis­ten luok­se, jot­ka puo­li­so­ni li­säk­si ovat ol­leet elä­mäs­sä­ni tär­keim­piä.

LiisaLilvanen-Pelkonen
Asun Akaassa puolisoni ja eläinteni kanssa omakotitalossa keskellä metsää.Työkseni opetan musiikkiopistossa kanteleensoittoa ja musiikin perusteita, ja siitä todella pidän. Sivutyökseni kuljeskelen ihmisten pihoja kaunistamassa ja suunnittelemassa. Harrastan luontoa eli lasken lintuja ja perhosia ja valokuvaan ja kasvatan kaikenlaista. Minulla on aina ollut myös lemmikkieläimiä. Innostun kaikesta ja haluan oppia uutta. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen liisa.lilvanen@gmail.com
20.6.2021

Jee­sus sa­noi: "Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. Men­kää ja tut­ki­kaa, mitä tämä tar­koit­taa: 'Ar­mah­ta­vai­suut­ta minä tah­don, en uh­ri­me­no­ja." Matt. 9:12-13

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies