Pienestä asiasta sitä voikin ilahtua. Yhtenä iltana satuin avaamaan Facebookin juuri kun sinne oli tullut ilmoitus, että lahjoitetaan 77 samana päivänä pilkittyä ahventa. Melkein jo tunsin suussani paistetun ahvenen ihanan maun. Ei koko viime kesänä tarttunut kuin pari ahventa ongenkoukkuun, niin on jo ollut ikävä sitä makua.
Ajatukset kulkivat viime talveen, kun mökin rannassa kairasin jäähän muutaman reiän. Siellä kevättalven auringossa yritin pilkkiä toiveikkaana, mutta en saanut yhtään kalaa. Ja nyt joku lahjoittaa tuollaisen kasan herkkua, ihmettelin. Laitoin heti varauksen saaliiseen, ja pikimmiten hain kalat kotiin.
Hetki siinä meni, ja useampikin, ennen kuin kalat olivat paistovalmiita. Suomuja oli muutaman metrin säteellä kaakeleissa ja työtasolla. Onneksi en valinnut ikkunan viereistä työpöytää perkaamiseen. Peratessa huomasin hyräileväni: ”Mutta varhain aamusella seisoo Jeesus rannalla, paistaa kalaa hiilloksella, taittaa leipää ilolla…”.
Mitenkähän aina kuvittelen, että nekin Jeesuksen kalat olivat ahvenia. Mitä lie oikeasti ovat olleetkaan. Ja miten silloin paistettiin kalaa? Oliko halsteria vai tikussako paistettiin yksitellen? Vai paistuivatko ne kuuman kiven päällä? Vai vartaassa? Jotenkin vaan mielikuvituksessani näen Jeesuksen seisovan siinä nuotion äärellä, ja tulee hyvä olo. Ehkä se olo tulee myös tuosta itse laulusta, kun tulee mieleen suviseurat.
Meillä oli seuraavana päivänä paistettuja ahvenia sekä päivä- että iltaruokana. Pienimmät kalat pääsivät ahvenkukkojen sisään ja niitä syötiin sitten seuraava päivä. Oikeastaan aloitin kukkojen syömisen jo yöllä, kun otin ne leivinuunista pois. Parasta!
Olen iloinen siitä, että äiti on opettanut minut tekemään kukkoja, lanttu- ja kalakukkoja. Niitä tehtiin meillä kotona aika usein, myös myyjäisiin. Mummonkin kanssa niitä tehtiin, kun olin pieni. Silloin mummo asui meillä jonkin aikaa, ja siltä ajalta muistan kukkojen ja piiraiden paiston.
Mummo ei ole ollut paistelemassa kukkoja 35 vuoteen eikä äitikään ole enää muutamaan vuoteen jaksanut niitä valmistaa. Kukon syöjäksi äidistä onneksi vielä on, joten kun minä joskus niitä teen, niin hänkin pääsee kyllä maistamaan.
Luulen, että aina kun teen kukkoja, ajattelen mummoa ja äitiä. Silloin siirryn hetkeksi sinne lapsuuden keittiöön, lämpimiin tunnelmiin, Siionin laulujen hyräilyihin – niiden ihmisten luokse, jotka puolisoni lisäksi ovat olleet elämässäni tärkeimpiä.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys