JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kuin ke­väi­nen päi­vä

30.3.2020 6.20

Juttua muokattu:

30.3. 08:43
2020033008434120200330062000

Au­rin­ko pais­taa pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta ja puh­taan val­kea, yöl­lä sa­ta­nut, uu­si lumi häi­käi­see niin, et­tä sil­miin sat­tuu. Het­ken ku­lut­tua on kuin joku sam­mut­tai­si va­lot. Mai­se­ma on har­maa ja täyn­nä tuu­les­sa len­tä­viä hiu­ta­lei­ta.

Mie­tin, et­tä ke­väi­nen päi­vä on jos­kus kuin ih­mis­mie­li, sa­maan het­keen kät­key­tyy sekä ilo et­tä kai­puu.

Nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten sain pik­ku­sis­kon. Hä­nen syn­ty­mäs­tään en juu­ri­kaan muis­ta mi­tään, mut­ta mie­lee­ni on jää­nyt se, kun viik­koa ai­kai­sem­min muu­tim­me uu­teen, vas­ta ra­ken­net­tuun ko­tiin. Pie­nen mat­kan pää­hän, tien taak­se. Muut­to­a­pu­na oli­vat opis­ton po­jat, opis­ton trak­to­rin kera. Muu­tim­me siis opis­tol­ta omaan ko­tiin.

Muis­tan myös tuo­hon muut­to­ai­kaan liit­ty­vän har­mi­tuk­sen, kun serk­ku­tyt­tö eh­ti viet­tää vii­si­vuo­tis­synt­tä­rin­sä uu­des­sa ko­dis­saan, ihan mei­dän naa­pu­ris­sa, mut­ta mi­nun syn­ty­mä­päi­vää juh­lit­tiin van­has­sa ko­dis­sa, opis­tol­la.

Eh­kä oma syn­ty­mä­päi­vä oli vii­si­vuo­ti­aal­le mer­kit­tä­väm­mäl­tä tun­tu­va asia kuin pik­ku­sis­kon syn­ty­mä, kun tuo ti­lan­ne jäi mie­leen.

Nyt, kun pik­ku­sis­ko­ni täyt­ti vas­ti­kään 40 vuot­ta, olen ym­mär­tä­nyt, mi­ten tär­keä ih­mi­nen hän mi­nul­le on!

En pääs­syt sis­ko­ni syn­ty­mä­päi­vä­juh­liin, mut­ta sain ku­via siel­tä ja iloit­sin hä­nen on­nes­taan. Sa­mal­la tun­sin hai­keut­ta, kun en it­se pääs­syt mu­kaan.

Jäin miet­ti­mään, on­ko mi­nul­la oi­keus ker­toa oma kai­pauk­se­ni yh­des­sä­o­los­ta naut­ti­vil­le. Lai­men­nan­ko hei­dän ilo­aan, jos ker­ron? Vai it­ken­kö yk­sin, pii­los­sa, omaa yk­si­näi­syyt­tä­ni?

Ker­roin kui­ten­kin vä­hän tun­teis­ta­ni. Tar­koi­tuk­se­ni ei ol­lut la­tis­taa hei­dän ilo­aan, vaan ker­toa sii­tä, et­tä kai­paan hei­tä. Hei­dän seu­raan­sa, yh­des­sä­o­loa. Et­tä olen kii­tol­li­nen si­sa­ruk­sis­ta puo­li­soi­neen, sii­tä et­tä meil­lä on hy­vät vä­lit – muus­sa­kin mie­les­sä kuin maan­tie­teel­li­ses­ti, sa­dois­sa ki­lo­met­reis­sä!

Jäin myös miet­ti­mään sitä, et­tä voin­ko va­li­ta nä­kö­kul­ma­ni: ajat­te­len­ko, et­tä minä jään pait­si jos­tain vai huo­maan­ko sen, mitä mi­nul­la on. Voi­han ol­la, et­tä joku muu toi­voi­si it­sel­leen juu­ri sitä, mitä minä olen saa­nut.

Vuo­sia sit­ten eräs ys­tä­vä poh­ti juu­ri tuo­ta sis­kol­le­ni. Et­tä mi­nul­la on pal­jon sel­lais­ta, mitä moni ha­lu­ai­si elä­mään­sä.

Sil­loin­kin oli­vat muut si­sa­ruk­set ys­tä­vien kera yh­des­sä ja minä tääl­lä kau­ka­na yk­sin.

Tai en ol­lut yk­sin, mut­ta eh­kä yk­si­näi­nen. Se oli ai­kaa, kun vie­lä hain paik­kaa­ni tääl­lä poh­joi­ses­sa, uu­des­sa pai­kas­sa, ym­pä­ris­tös­sä, yh­tei­sös­sä.

Mi­nus­ta tuon ys­tä­vän, lap­suus­ko­ti­ni naa­pu­rin isän, aja­tuk­ses­sa oli vii­saut­ta – niin kuin hä­nen sa­nois­saan mo­nes­ti muul­loin­kin!

Anop­pi­ni, hän, jon­ka pa­ras mi­niä olen, ky­syi pari viik­koa sit­ten, et­tä olen­ko kos­kaan ka­tu­nut tän­ne tu­lo­a­ni. Li­sä­si vie­lä, et­tei tar­vit­se vas­ta­ta. Vas­ta­sin, ja mie­les­tä­ni re­hel­li­ses­ti: "En ole ka­tu­nut!"

Ai­na ei ole ol­lut help­poa, mut­ta tän­ne tu­lo­a­ni en ole ka­tu­nut. Koen sen suu­re­na joh­da­tuk­se­na. On­han tämä elä­mä­ni yh­den tai use­am­man­kin unel­ma­ni täyt­ty­mys.

Tääl­lä on koti ja rak­kai­ta ih­mi­siä. Tääl­lä viih­dyn. Yk­si­no­los­ta­kin olen op­pi­nut naut­ti­maan. Ja täs­sä­kin pä­tee se, et­tä on hyvä tyy­tyä on­neen­sa.

Unel­mien­sa eteen­hän kan­nat­taa teh­dä töi­tä ja näh­dä vai­vaa­kin.

Lap­set ja mies kuu­le­vat ja muis­ta­vat var­mas­ti toi­sen­lai­si­a­kin tun­te­muk­sia ja sa­no­mi­sia, jot­ka on sa­not­tu tur­me­luk­ses­sa ja vä­sy­nee­nä. Mut­ta mi­nua tun­tien he eh­kä osaa­vat kui­ta­ta ne äi­din tun­teen­pur­kauk­si­na tai pal­jon pu­hu­val­la vil­kai­sul­la sei­nä­ka­len­te­riin.

Ih­mis­mie­li, ai­na­kin mi­nun, on to­del­la­kin kuin ke­väi­nen päi­vä. Myrs­kyä ja au­rin­koa lo­mit­tain, va­roit­ta­mat­ta­kin.

Pal­jon vaa­di­taan kär­si­väl­li­syyt­tä, ym­mär­rys­tä, jous­toa, rak­kaut­ta ja an­teek­si­an­ta­mus­ta. Nii­tä on on­nek­si riit­tä­nyt, puo­lin ja toi­sin.

SallaPätsi
Olen seitsemän lapsen äiti, vaimo miehelleni ja naapurissa asuvan anoppini paras miniä – eli hänen ainoan poikansa vaimo. Olen myös tytär, sisko, pienen lammaskatraan huostaaja ja pennitön uneksija, joka haaveilee tällä hetkellä eniten siitä, mitä aikoo isona tehdä leipänsä(kin) eteen. Jos joku haluaa antaa palautetta, sähköpostiosoitteeni on patsisalla@gmail.com
3.6.2020

Jee­sus sa­noo: "To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: sil­lä, joka us­koo, on ikui­nen elä­mä." Joh. 6:47

Viikon kysymys