Vuoden luontokirja -kilpailu on WWF Suomen vuosittain järjestämä kilpailu, johon voi kuka tahansa kulloisenkin vuoden aikana luontokirjan julkaissut henkilö lähettää teoksensa kisaamaan muiden Suomessa kustannettujen luontokirjojen kanssa. Kilpailussa etsitään teosta, jossa on tuotu vahvasti esille luonnon- ja ympäristönsuojelun sanomaa. Voittajakirjan valinnassa yhtenä kriteerinä on lukijaystävällinen kieli ja ulkoasu.
Viime vuonna kilpailuun lähetettiin 29 teosta. Esiraati valitsi niistä finaaliin kuusi, joiden joukosta WWF Suomen hallituksen puheenjohtaja valitsi voittajaksi suomalaista luontoa esittelevän maalauspäiväkirjan Kuulin allien laulavan.
Kuuden finaaliin päässeen teoksen joukossa oli yksi omakustanne, Markku Välitalon teos Hiljaisilla havumailla. Teoksen takakannen esittelytekstissä kerrotaan, kuinka ”Hiljaisilla havumailla -luontokuvateos on kunnianosoitus Suomen ja Posion ainutlaatuiselle, alkuperäiselle luonnolle. – – Teksti ja kuvat kuljettavat lukijaa syvälle luonnon sisimpään huomaamaan elinympäristöjen monimuotoisuuden tärkeyden.”
Kirjansa alussa Välitalo – Iissä elämäntyönsä tehnyt biologian ja maantiedon lehtori – kertoo, kuinka hän etsi mökkitonttia monta vuotta. Lopulta Posion Suolijärvellä tuli myyntiin ”oma niemenkärki, kaksi hehtaaria. Eikä ole naapureita”. Välitalo loihtii mainion kuvauksen nopeasta, ehkä hieman paniikinomaisesta kaupantekohetkestä ja myöhemmin perheen viemisestä tontille, joka ei näyttäytynytkään enää niin ihmeellisenä ja jonka ostamisesta oli jo lyöty kättä päälle myyjän kanssa! Kriisi oli valmis!
Kaikki muuttui kuitenkin hyväksi. Välitalo rakensi kolmen vuoden ajan tontille mökkiä, jonka jokainen hirsi on käsin parkattu. Tontti muotoutui vuosien kuluessa kauniiksi ja nyt niemenkärki on ollut perheen omana jo lähes 30 vuotta. Välitalon vaimon, Inken, ensireaktio mökkitontista ”Tätä raiskiota ei osteta!” oli enää pieni episodi vuosikymmenten takaa. Mökkeillessään Välitalo on päässyt sisälle Posion ihmeelliseen ja omaleimaiseen luontoon. Hän tekee tarkkoja luontohavaintoja, joita hän valokuvaa ammattimaisesti ja joista hän kirjoittaa vilpittömän tunnelmallisesti.
En aio kirjoittaa kirja-arvostelua. Mutta haluaisin suositella mitä innokkaimmin tätä kirjaa. Posioon rakastuneena koen, että kuvien ja kirjoituksen myötä pääsen kuljeskelemaan posiolaisessa luonnossa. On aika vastustamatonta, kun Välitalo kuvailee metsäpäiväänsä, kuinka se on ”kyykistelyä ja konttaamista luonnon suurten pikkuihmeiden äärellä. Se on hetki täydellistä elämää.” Kirjoittaja puhuu oikeasta hiljaisuudesta ja siitä, kuinka metsä on mielen eheyttäjä.
Minulla itsellä on hieman monimutkainen suhde luontoon. Olen keksinyt termin ”luontopelkuri” kuvaamaan itseäni. Minulla tulee tunne, että tarvitsen hanskat, kun kosketan kirjan erästä sivua, johon Välitalo on laittanut aivan valtavan suuren kuvan sammakosta. Liian suuren. Se näyttää tunkeutuvan paperista ulos syliini oikein kunnon limaskiläjänä ja pullottavasilmäisenä petona. Siirryn kirjaa selaillessani nopeasti jyrsijäkuvistakin takaisin tykkypuiden ja rotkolaaksojen kuviin. Kunnes vastaan tulee lisää sammakkokuvia!
Markku Välitalo on jakanut kirjansa sisällön mutamaan suurempaan kokonaisuuteen posiolaisen luonnon omaleimaisuuden mukaan. Omat lukunsa saavat metsä, tunturi, rotko ja järvi. Näistä elementeistä voi tunnistaa Posion. Nämä suuremmat luvut Välitalo on jakanut pienempiin alalukuihin, joiden nimeämisessä hän on päässyt tunnelmoimaan posiolaisen luonnon sisimmässä. Alalukujen nimiä ovat esimerkiksi ”Havujen helmoissa”, ”Tykky-yö”, ”Suvimieli”, ”Talvivaloa” ja ”Kylmän sylissä”.
Tänään, tammikuisena hetkenä minullakin on talvivaloa ja minäkin olen kylmän sylissä. Päiväni ovat kirkkaat ja kuulakkaat. Kuutamoyöt ovat mystisiä ja vievät unen mennessään. On kiva päästä tässä hetkessä kulkemaan luontokuvaajan hitaan ja kärsivällisen vaeltelun mukana. Tuntuu kuin itsekin tulisin hoidelluksi luonnon sylissä. Saan tänään kurkistaa puolen vuoden päähän, kun luen Välitalon sanat eräältä hänen vaellukseltaan: ”Kesä helisee sisälläni”.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys