Pitkäaikainen toiveeni toteutui ja ehdimme jo näin keväällä lähteä Juupajoelle Lilvasahoon eli isäni syntymäkotiin. Olemme käyneet siellä noin kerran kesässä tai välillä useammankin kerran – ja varsinkin kahtena viime vuonna useamman kerran. Siellä ei vakituiseen asu ketään, vain välillä kesäisin. Siellä on niin kaunista ja rauhallista ja kiva tehdä pieniä hommia.
Tällä kertaa emme tehneet hommia, koska lähdimme Lilvasahoon sunnuntaina, 6-vuotishääpäivänämme. Tavoitteena oli löytää parempi polku Lilvasjärvelle, jossa olen kaksi kertaa elämässäni käynyt kamalaa vesakoitunutta tietä pitkin, kuusitiheiköiden ja jyrkänteen kautta kulkien. Nyt päätimme mennä linnuntietä.
Kaikkialla oli ihania vaaleanvihreitä sävyjä ja tuomen tuoksua ja lintujen laulua. En äkkiseltään keksinyt mitään hienompaa tunnetta kuin se, että etsii oman kullan kanssa oikeaa suuntaa metsässä, jyrkänteellä ja välillä jyrkänteen alla väistellen sammalten peittelemiä onkaloita. Matkalla lahoja kaatuneita puita, naavapartakuusia, metsäpuron lorinaa ja vihdoin järven sinistä siintoa puiden välistä, suon tuoksu ja suokukkien hento vaaleanpuna.
Lilvasjärvi on pienen pieni suojärvi, joka on kasvanut rannoilta aika lailla umpeen. Yhdellä puolella jyrkkä kallio, toisella aika jyrkässä rinteessä metsikkö, kolmannella suomaista maastoa. Neljänteen emme ole tutustuneet.
Se oli varmaankin kevään onnellisin päivä. Aina vaan ihmettelen, miten Taivaan Isä johdatti minut puolisoni kanssa yhteen. Miten hienoa on, kun on joku, joka tykkää rämpiä minun kanssani etsimässä jotain suojärveä. Ja tykkää syödä eväitä tuomien ja kielojen keskellä. Ja näkee kirkkaassa metsäpurossa onnen.
Välillä ajatukset käyvät siellä menneisyydessä, kun olin yksin. Kun monesti ajattelin, että ei voi olla olemassa sellaista miestä, joka olisi tarpeeksi samanlainen ja ymmärtäisi minun erikoisuuksiani. Tai että kaikki parhaat on jo varmasti varattu. Tai että kannattaako haaveillakaan kenestäkään, kun aina kun luulee tavanneensa mukavan ihmisen, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa minunlaiseni ihminen.
Myönnän ajatelleeni myös niin, että jos joku mies vielä on ilman vaimoa, niin täytyy siinä jotain vikaa olla, ettei ole kellekään kelvannut. Käänteisesti myös ajattelin, että itsessäni on jotain vikaa tai olen todella niin erikoinen tyyppi, että ei ketään kiinnosta tutustuakaan, varsinkaan kun en saanut sanottua koskaan mitään vähänkään järkevää isommassa joukossa. Mutta siltikin Jumala oli varannut meidät toisillemme juuri oikeassa elämäntilanteessa, kun toisiamme tarvitsimme.
Takaisin tullessa seurasimme eläinten tekemiä polkuja, kunnes maaston pehmeys pakotti meidän taas kiipeämään korkeammalle. Vatsassa kutitteli onnen tunne siitä, että meillä on toisemme ja siitä, että meillä on paikka, mihin on lupa ja mahdollisuus tulla nauttimaan luonnosta ja sen äänistä niin ettei ainakaan kilometrin säteellä ole muita ihmisiä.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys