JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Peu­kun voi­ma

8.1.2021 12.44

Juttua muokattu:

8.1. 12:49
2021010812491120210108124400

Olim­me las­ten kans­sa kau­pas­sa. Se oli sel­lai­nen kaup­pa, jos­sa myyn­ti­pol­ku kie­mur­te­lee niin, et­tä käy­tän­nös­sä täy­tyy kul­kea koko kau­pan läpi, kun ha­kee yh­den ta­va­ran. Mi­nul­la oli mu­ka­na pie­net ko­ti­lap­set ja yk­si kou­lu­lai­nen, jol­la oli ol­lut ai­kai­sem­min sinä päi­vä­nä jo­kin pa­kol­li­nen lää­kä­ri­me­no. Ai­ka­tau­lu­kin meil­lä oli, kos­ka puo­li yh­del­tä saa­pui­si es­ka­ri­lai­sen tak­si. Sii­hen men­nes­sä pi­täi­si ol­la ko­to­na.

Täl­le ky­sei­sel­le kou­lu­lai­sel­le kau­pas­sa käyn­ti on ai­na ol­lut vas­ten­mie­lis­tä, ja juu­ri sinä päi­vä­nä se oli eri­tyi­sen vas­ten­mie­lis­tä. Oli kuin hä­nel­le oli­si kas­va­nut sel­lai­set jät­ti­ja­lat, niin kuin sar­ja­ku­van Je­rel­lä, joil­la hän laa­hus­ti ja sa­mal­la va­lit­ti, kuin­ka tyl­siä täm­möi­set reis­sut ovat. Vä­lil­lä is­tut­tiin tai maat­tiin maas­sa. Ja ai­na vä­lil­lä hän laa­hus­ti muu­ta­man as­ke­len niil­lä je­re­mäi­sil­lä ja­loil­laan. Yri­tin kan­nus­taa, tsem­pa­ta, lah­joa ja eh­kä ki­ris­tin­kin, jot­ta sel­vi­äi­sim­me kau­pas­ta ulos ja au­tol­le as­ti. Yri­tin py­syä ai­kui­se­na, kär­si­väl­li­se­nä, vaik­ka tun­tui, et­tä höy­ryt nou­si­vat kor­vis­ta­ni. Toi­sel­la kä­del­lä työn­sin kär­ry­jä, jois­sa pie­nem­mät is­tui­vat.

Pääs­tiin lo­pul­ta kas­san­kin ohi, ja sil­loin kou­lu­lai­nen kek­si, et­tä ylä­ker­ran leik­ki­puis­toon oli­si kiva men­nä. Jou­duin kiel­tä­mään, kos­ka ko­to­na mei­dän piti ol­la jo noin 20 mi­nuu­tin ku­lut­tua. Taas hän ma­ka­si sii­nä lat­ti­al­la, ja minä epäi­lin, eh­ti­sim­me­kö ajois­sa ko­tiin. Epä­toi­von aal­to vyö­ryi ylit­se­ni, ja hi­ki­kin jo oli. Jäl­leen yri­tin py­syä ai­kui­se­na en­kä va­jo­ta sii­hen lap­sen ta­sol­le, vaik­ka vä­lil­lä teki mie­li it­se­kin heit­täy­tyä maa­han ja kat­soa min­kä­lai­sen re­ak­ti­on se sai­si ai­kai­sek­si. Sen si­jaan se­li­tin, et­tä nyt ei eh­di­tä leik­kiä ja ko­tiin täy­tyy men­nä heti. Täl­lä ker­taa neu­vot­te­lu­va­raa ei yk­sin­ker­tai­ses­ti ol­lut.

Kun kai­ken häs­sä­kän kes­kel­lä kat­soin ylös, kä­ve­li juu­ri ohit­sem­me koko kan­sal­le tu­tul­ta näyt­tä­vä hen­ki­lö. Hän hy­myi­li le­ve­äs­ti ja näyt­ti mi­nul­le peuk­kua. Las­tenp­sy­ki­at­ri Jari Sink­ko­nen sii­nä kä­ve­li. Hy­myi­lin ta­kai­sin, en eh­ti­nyt muu­ta­kaan.

Uu­del­la voi­mal­la läh­din oh­jaa­maan au­tol­le päin las­ta, jol­la il­mi­sel­väs­ti oli huo­no päi­vä. Koko mat­kan au­tol­le mi­nul­la tai­si ol­la pie­ni hy­myn­kaa­ri huu­lil­la, ja koko mat­kan hän va­lit­ti ja laa­hus­ti niil­lä je­re­mäi­sil­lä ja­loil­laan. Mut­ta se ei tun­tu­nut enää niin ka­ma­lal­ta. Mää­rä­tie­toi­ses­ti kul­jin au­tol­le päin. Ko­tiin­kin sel­vit­tiin en­nen es­ka­ri­lais­ta. Huo­kai­sin hel­po­tuk­ses­ta, kun pää­sim­me ko­ti­pi­haan. Tai­vaal­ta pais­toi kir­kas ke­vät­tal­ven au­rin­ko. Täs­tä päi­väs­tä oli tu­los­sa ihan kel­po päi­vä.

Use­as­ti olen pa­la­nut ta­kai­sin tuo­hon ohi­kii­tä­vään het­keen – se oli niin kan­nus­ta­va ei­kä lain­kaan syyt­tä­vä. Jos­kus asi­at voi­vat ol­la niin pie­nes­tä kiin­ni. Me kaik­ki tar­vit­sem­me hiu­kan kan­nus­tus­ta, niin lap­set kuin van­hem­mat­kin. Mi­ten voi­sim­me toi­si­am­me kan­nus­taa?

Olem­me jos­kus pu­hu­neet rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä­kin mah­dol­li­suu­des­ta ko­keil­la sy­li­mum­mo­ja tai -vaa­re­ja. Sel­lai­sia ih­mi­siä, jot­ka voi­si­vat ot­taa sy­liin pie­nen lap­sen, kun meno muut­tuu lii­an vilk­kaak­si. He oli­si­vat erään­lai­sia het­kel­li­siä, hy­vän­tah­toi­sia tu­ki­hen­ki­löi­tä. Sa­mal­la täm­möi­nen toi­min­ta voi­si ra­ken­taa sil­to­ja su­ku­pol­vien vä­lil­lä. Usein me van­hem­mat jän­ni­täm­me etu­kä­teen val­miik­si sitä, mi­ten seu­ra­reis­su su­juu. Aja­tus­kin seu­ra­pen­kin sir­kuk­ses­ta saat­taa vä­syt­tää etu­kä­teen.

Me yri­täm­me usein ol­la seu­rois­sa mo­lem­mat pu­heet, var­sin­kin jos en­sim­mäi­nen puhe me­nee su­ju­vas­ti, mut­ta jos­kus olem­me myös teh­neet niin, et­tä olem­me läh­te­neet en­sim­mäi­sen pu­heen jäl­keen ko­tiin. Olem­me aja­tel­leet, et­tä har­joit­te­lem­me seu­rois­sa käyn­tiä pie­nis­sä osis­sa, niin et­tä kaik­ki voi­si­vat tul­la ja läh­teä hy­väl­lä mie­lel­lä. Jos­kus olem­me lu­van­neet lap­sil­le ki­os­kis­ta eu­ron kark­ki­pus­sit, jo­kai­sel­le oman­sa. Eh­to­na on kui­ten­kin ol­lut, et­tä nii­tä saa syö­dä vas­ta toi­sen pu­heen ai­ka­na ja vas­ta aloi­tus­vir­ren jäl­keen. Suh­teel­li­sen kil­tis­ti lap­set ovat nou­dat­ta­neet kark­ki­pus­si­oh­jei­ta, kun ai­ka har­voin saa­vat iki­o­mat pus­sit. Jo­kais­ta kark­kia syö­dään huo­lel­la, ja jo­kai­sel­la on oma tyy­lin­sä.

Täy­tyy kui­ten­kin muis­taa, et­tä seu­rois­sa saa kuu­lua las­ten kirk­kai­ta ää­niä. Se on elä­vän elä­män merk­ki. Lap­sil­la on huo­mi­sen luot­ta­mus. He ovat mei­dän esi­merk­ke­jäm­me.

LailaUljas
Olen nelikymppinen ison perheen äiti, äitiyslomalla oleva yrittäjä, valtiotieteiden maisteri ja ikuinen opiskelija. Olen syntynyt yhdysvalloissa, mutta asunut Suomessa puolet elämästäni. Lähellä sydäntäni ovat erityisesti lasten, nuorten, vanhusten ja vähäosaisten asema yhteiskunnassamme. Asioiden jäsentäminen kirjoittamisen kautta on minulle tärkeää. Olen aikaisemmin kirjoittanut paria ruokablogia. Palautetta voi vapaasti antaa osoitteeseen laila.uljas@gmail.com
25.10.2021

Ku­nin­kait­ten­kin edes­sä ker­ron ar­kai­le­mat­ta si­nun lii­tos­ta­si. Ps. 119:46

Viikon kysymys