Jouni Lesonen
Seisomme suuren kivirakennuksen pihalla. Piha kasvaa pitkää kulottunutta ruohoa. Hämärtyvä elokuinen päivä viilenee illaksi, aurinko kultaa rakennuksen seinää – ja muistoja. Tienoo on hiljainen. Ympäristöstä päätellen se on hiljainen myös päivisin.
Kierrämme hiljalleen rakennusta. Kerron samalla puolisolleni rakennukseen liittyviä muistoja ja tarinoita. Pihalla kasvaa suuri, lähes kahdenkymmenen metrin pituinen kuusi. Tyvestä se on reilun 30 sentin vahvuinen. Muistelen, kuinka 1960-luvun alkupuolella yhtenä syksynä istutimme kyseisen kuusen kasvamaan koulun pihalle. Silloin se oli sormen vahvuinen.
Puun istuttamiseen osallistuivat lähes kaikki koulun oppilaat. Meitä oli noin 160. Opettajat varoittelivat meitä, että pientä kuusta pitää suojella eikä sitä saa vaurioittaa millään tavalla. Se oli niin hento, vasta elämänsä alussa. Se istutettiin Suomen itsenäisyyden muistopuuksi Suomen täyttäessä sen vuoden joulukuussa 45 vuotta. Opettajat kertoivat, että viimeisin sota oli päättynyt vajaa kaksikymmentä vuotta aiemmin ja Suomi on itsenäinen maa.
Silloin kauan sitten, pienenä poikana, katselin kuusta hieman alaviistoon, se oli lyhyempi kuin minä. Nyt, katsellessani latvaan, näen sen takana syksyisen sinitaivaan. Täällä oli ennen vilkas kylä ja paljon asukkaita. Nyt koulu on autio ja kylällä vähän asuttuja taloja. Koulu otettiin käyttöön pian sotavuosien jälkeen 1950-luvun alussa. Vuosituhannen vaihteessa opetus täällä päättyi. Viimeisenä kouluvuotena oppilaita oli ollut alle kymmenen.
Kouluun liittyy paljon muistoja lapsuudesta lähes kuudenkymmenen vuoden takaa. Täällä opin lukemaan ja kirjoittamaan. Alussa molemmat taidot olivat tahmeita, ne olivat opettelussa. Vuosikymmenten kuluessa olen lukenut ja kirjoittanut paljon. Taidot ovat lisääntyneet. Opettajat tekivät aikoinaan hyvää työtä opettaessaan meitä. Harmi, etten voi tavata heitä enää. Minulla olisi syytä kiittää heitä. Ensimmäisen ja viimeisen luokan opettajani on kuollut kauan sitten.
Pysähdymme erään luokkahuoneen ikkunan takana. Ikkuna on katsettamme korkeammalla, joten emme voi nähdä siitä sisälle. Muistan kuitenkin hyvin luokkahuoneet, joissa istuin eri luokilla. Erityisesti on jäänyt mieleeni erään joulun alla harjoittelemamme ohjelma.
Koulun joulujuhlassa kaikilla koululuokilla oli jotain esitettävää muille oppilaille. Olin pikkukoululainen ja mukana ohjelmassa, jossa esitettiin vuoron perään lauluja ja runoja. Minun tehtäväni oli lausua Lempi Vihervaaran runo: ”Vuoristopolkua kivistä, kaitaa, kukkaistietä ja laaksojen laitaa Joosef ja Maria kulkee. Pitkä on matka, jo uupumus voittaa, sypressin lehdistä tuuli kun soittaa, aurinko silmänsä sulkee.” Runo piti opetella lausumaan ulkoa. Opettaja istui etupenkissä ja oli luvannut toimia kuiskaajana jos tulee unohdus. Muistelen, että olisin lausunut sen ilman kuiskaajan apua.
Palaan muistoissani kauas. Alle kymmenen vuoden ikäinen pikkumies lausumassa runoa innosta hehkuvin poskin, ehkä se myös jännitti. Mutta se oli suuri hetki. Olin saanut luottamustehtävän lausua runo koko koulun oppilaiden ja opettajien edessä. Yli sataviisikymmentä silmäparia seurasi vuorollaan toistensa esityksiä. Tuo joulujuhla oli tärkeä, jännittävä ja kai monella tapaa merkittävä ja jäi mieleen. Siksi sitä ja monia muita koulunkäyntiin liittyviä tapahtumia muistelin vähän haikeanakin silloin elokuisena iltana auringon kullatessa hiljaista koulun pihaa.
Illan jo hämärtyessä lähdemme koululta kotimatkalle. Päivä laskeutuu mailleen, ”aurinko silmänsä sulkee".
En unohtanut tuota kaunista, joululauluksi sävellettyä runoa. Näin joulun aikaan kuunnellessani sitä tunnen laulun viimeisen säkeistön tavoin samoin kuin silloin kauan sitten sitä koulussa lausuessani. ”Kiitosta täynnä on mieli myös mulla, Jeesus, kun tässä saan luoksesi tulla, lahjani seimelle panna. Oi, jospa laillasi nöyrä mä oisin, taivahan tuiketta tielleni loisin! Armoa siihen sä anna.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys