Isäni palveli puhujana vuosikymmenien ajan. Isän palvelusvuoro kotisiionissa oli lapsellekin mukava kokemus. En muista koskaan jännittäneeni isän puolesta. Ehkä lapsena ei asiaa osannut siltä kannalta ajatella. Muistan kuitenkin sen tunteen, minkä koin istuessani seurapenkissä kuuntelemassa isäni seurapuhetta.
Isä otti meitä lapsia joskus mukaan seuramatkalle. Usein mukana oli joku toinen puhuja Raahesta. Matkoille oli mukava lähteä. Muistan välähdyksenomaisesti istuvani seurapenkissä vieraalla rauhanyhdistyksellä. Sakastissa oli aina vieraille puhujille ja heidän lapsilleen hyvät ruuat. Muistan valkoiset seinät ja ison pöydän, jonka ympärillä suuri joukko sisaria ja veljiä keskustelivat iloisissa tunnelmissa. Muistan, kun mahani oli niin täynnä, että ajattelin sen kohta poksahtavan. Tämän tuntemuksen jälkeen kuulin kehotuksen ottaa riisipuuroa jälkiruuaksi. Ajattelin, että miten kukaan voi syödä vielä riisipuuroa. Ihmettely syömisen määrästä jatkui vielä, kun seuroissa oli seuraavaksi vuorossa kahvitauko. Ruokatauon aikaiset eväät eivät olleet vielä sulaneet ja taas syötiin.
Eräällä seuramatkalla olimme yötä perheessä, joka kasvatti nautakarjaa. Nukuin olohuoneen lattialla patjalla ja luin ruskeasta kirjahyllystä löytyvää Valittujen Palojen kirjasarjaa. Illalla kuulin, kun isäntäväki keskusteli siitä, että yksi sonni oli päässyt navetassa irti. Isäntä soitti pojalleen pyynnön tulla apuun kiinni ottamisessa. Pienestä tytöstä tilanne vaikutti pelottavalta. Kuvittelin, miten iso sarvekas sonni juoksi navetassa ja miehet yrittivät saada sitä kiinni. Onneksi tilanne päättyi hyvin ja sonni saatiin takaisin parveen.
Aamupalapöydässä tilannetta käytiin vielä läpi. Aamupalan jälkeen valmistauduttiin lähtemään seuroihin. Puhujat saivat kuulla vielä evankeliumin vapauttavaa sanomaa ennen lähtöä. Muistan seisseeni siinä vieressä ja toivoneeni, että aikuiset siunaisivat minuakin. Muistini ei riitä kertomaan, sainko uskoa siinä syntini anteeksi. Seurapenkissä viimeistään varmasti sain.
Jos isäni ei ottanut lapsia mennessään palvelemaan toiselle paikkakunnalle, hän toi aina tuliaisia. Tuliainen oli aina sama. Se oli Tupla-patukka, jonka isä kävi ostamassa silloiselta Ouluntien Essolta. Raahessa sijaitseva Ouluntie on nykyään Oulunväylä ja Essokin on vaihtunut Shelliksi. Mutta Tupla-patukka maistui hyvältä lapsena. Mukava oli odottaa isää kotiin, kun tiesi saavansa suun makeaksi.
Ristiäisissä olimme joskus myös mukana, lapset yksitellen tai joskus koko perheellä. Sain muutama vuosi sitten eräältä raahelaiselta kuvamuiston, kun olin ollut isän mukana ristiäisissä. Olin kuvanottohetkellä seitsenvuotias.
Olin varmasti ollut onnellinen päästessäni mukaan. Olin nimittäin aiemminkin halunnut, mutta tuolloin se ei ollut mahdollista. Kuusivuotiaana yritin päästä mukaan salamatkustajana: Piilouduin autoon kuskin penkin taakse jalkotilaan. Jännitin, paljastuuko piilopaikkani, kun isä istui autoon. Auto lähti jo liikkeelle ja ehdin riemastua pääseväni mukaan. Kohta kuitenkin auto pysähtyi ja isä kutsui minua nimeltä. Pettyneenä jouduin nousemaan jalkotilasta ja jäämään kotiin. Vieläkin huvittaa se, miten voimakkaasti muistan tuon pettymyksen tunteen. Aikuisena sen ymmärtää, ettei aina voi päästä mukaan mutta ilmeisesti kuusivuotiaalle tilanne tuntui epäreilulta.
Viimeisellä seuramatkallani muistan vähän hävenneeni, että isona tyttönä olin lähtenyt isän mukaan. Noista seuroista jäi mieleen tietynlainen haikeuden tunne siitä, että olin kasvanut yhdestä elämänvaiheesta pois. Kauniit seurat nekin olivat. Ne pidettiin vanhalla rauhanyhdistyksellä, jossa lattialaudat vähän narisivat kävellessä. Tunnelma oli oikein sopiva jäämään viimeiseksi, lämpöiseksi seuramatkaksi.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys