Kel­lo 0.30 as­te­len pi­me­äl­lä pi­hal­la haa­vi toi­ses­sa kä­des­sä ja pi­meä lamp­pu toi­ses­sa. Las­ken haa­vin no­jaa­maan koi­vun puun­run­koa vas­ten sik­si ai­kaa, kun käyn lait­ta­mas­sa lam­pun roi­kan pis­tok­kee­seen.

Las­ket­tu­a­ni haa­vin run­koa vas­ten ta­ju­an, et­tä sii­tä läh­tee len­toon val­ta­va per­ho­nen. Hok­saan heti, et­tä se on si­ni­ri­ta­riy­ök­kö­nen, joka on tul­lut syö­mään ba­naa­nia ja man­sik­ka­hil­loa run­gol­ta. Olin jo unoh­ta­nut koko syö­tin. Har­mit­taa kun per­ho­nen häi­pyi. Ri­pus­tan va­lon lois­ta­maan na­rul­la riip­pu­van la­ka­nan eteen hou­kut­te­le­maan yö­per­ho­sia.

Pian la­ka­naan len­näh­tää­kin se ri­ta­riy­ök­kö­nen. Sy­dän pam­pat­taa, sil­lä en ole kos­kaan en­nen sitä näh­nyt, pait­si pi­kai­ses­ti äs­ken pi­me­äs­sä. Olen toi­vo­nut har­taas­ti, et­tä nä­ki­sin sen jos­kus – ja sii­nä se nyt on.

Koh­ta pai­kal­le len­näh­tää toi­nen­kin sa­man­lai­nen. Ha­pui­len pu­he­li­men kä­tee­ni ja otan koko ajan ku­via lä­hes­ty­es­sä­ni jät­ti­per­ho­sia, joi­den sii­pi­vä­li on mel­kein 10 sent­ti­met­riä. Het­ken pääs­tä toi­nen niis­tä len­näh­tää pi­mey­teen, mut­ta toi­nen jää pai­kal­leen, kun­nes al­kaa pyö­riä ym­pä­riin­sä ja len­näh­del­lä pik­ku py­räh­dyk­siä maas­sa. Yri­tän hou­ku­tel­la sitä kä­del­le­ni ja on­nis­tun­kin. Ku­via otan tie­tys­ti jat­ku­vas­ti ja olen vä­hin­tään­kin yh­tä se­kai­sin kuin per­ho­nen.

Muu­ta­man ker­ran ke­sän ai­ka­na olen val­vo­nut va­lol­la, ku­van­nut per­ho­sia ja yrit­tä­nyt tun­nis­taa nii­tä. En­nen en ole osan­nut aja­tel­la, kuin­ka pal­jon hie­non vä­ri­siä tai kau­niin pit­si­ku­vi­on omaa­via yö­per­ho­sia on ole­mas­sa. Mie­tin, mik­si yö­per­ho­sil­la­kin on vä­re­jä, vaik­ka ih­mi­set ei­vät niis­tä pää­se pi­me­äs­sä naut­ti­maan. Sa­man­tien ta­ju­an, et­tä ei­vät­hän per­ho­set ole ih­mi­siä var­ten. Eh­kä ne it­se nä­ke­vät tois­ten­sa vä­rit. Esi­mer­kik­si iso­mit­ta­ri, joka on kau­niin vih­reä, pys­tyy naa­mi­oi­tu­maan päi­väl­lä hy­vin ruo­hik­koon. Per­ho­set nä­ke­vät ult­ra­vi­o­let­ti­va­loa ja pys­ty­vät suun­nis­ta­maan tuok­su­jen ja va­lon pe­rus­teel­la sa­to­jen met­rien pääs­tä koh­tee­seen. Ei voi muu­ta kuin ih­me­tel­lä Luo­jan luo­mis­töi­tä. Yö­per­hos­ten myö­tä mi­nul­le on avau­tu­nut ihan uu­si maa­il­ma luon­non mo­ni­muo­toi­suu­teen.

Tänä ke­sä­nä olem­me saa­neet naut­tia jopa vä­hän lii­an­kin läm­pi­mis­tä päi­vis­tä, mut­ta myös iha­nan läm­pi­mis­tä öis­tä. Jo­ten­kin on tun­tu­nut, et­tä ko­ro­na­tal­ven kär­si­mys­ten jäl­keen tämä kesä on ol­lut jo­tain niin hy­vää, et­tä sen lop­pu­mi­nen pe­lot­taa. Päi­vi­sin en ole ai­na jak­sa­nut teh­dä muu­ta kuin lo­jua tel­tal­la kuun­te­le­mas­sa Ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta, en­kä yleen­sä öi­sin var­sin­kaan ole jak­sa­nut muu­ta kuin nuk­kua. Yö­per­hos­har­ras­tus on tun­tu­nut kui­ten­kin niin mie­len­kiin­toi­sel­ta, et­tä olen op­pi­nut me­ne­mään ai­kai­sem­min il­lal­la nuk­ku­maan, et­tä jak­san he­rä­tä yöl­lä het­kek­si per­hos­la­ka­naa tui­jot­ta­maan.

Toi­von niin, et­tä läm­min­tä ke­sää seu­rai­si läm­min syk­sy. Ja et­tä sai­sin ke­sän läm­mön ja ke­sä­seu­ra­ra­di­o­tun­nel­man säi­löt­tyä it­see­ni koko tal­vek­si. Niin et­tei ko­ro­na-ah­dis­tus­kaan pää­si­si tun­keu­tu­maan sin­ne, ja jak­sai­si luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon tal­vel­la­kin.