Jouni Lesonen
Tien pientareelle oli tuotu yksi ainoa kukka. Suuri, täydessä kukinnossaan oleva auringonkukka seisoi vahvassa ja lujassa varressaan kurotellen ylväästi kohti taivasta. Asfaltoitu, suora tie hävisi johonkin horisonttiin. Tien takana avautuivat suuret peltoaukeat. Helteinen loppukesän päivä oli painumassa iltaan. Kukka muodosti jo tumman varjon pientareelle.
Muistelen kuvaa, jota katselin kauan sitten, 1970-luvulla. Kuvan alla oli teksti, jonka otsikko oli ”Tähän päättyi kesä.” Alla oli lisäksi hieman pidempi kertomus kuvasta. Se oli äidin kertomus nuoresta pojastaan, joka ajoi kyseisessä paikassa moottoripyörällä ulos tieltä ja kuoli onnettomuudessa. Siihen päättyi äidin kesä ja hänen poikansa, nuoren miehen elämä. Kuva ja kertomus jäivät mieleeni. Vieläkin nähdessäni auringonkukan muistan tuon kertomuksen.
Siirryn mielessäni edelliselle vuosikymmenelle, 1960-luvun lopulle. Perjantai-iltapäivällä kouluviikko oli päättymässä. Satoja koululaisia odotti koulun pihalla kuljetuksia kotimatkalle. Kouluviikko päättyi traumaattiseen onnettomuuteen, joka lienee jäänyt lukemattomien koululaisten mieleen: pieni koululainen kuoli koulun pihalla koulutoveriensa silmien edessä.
Tuolloin ei vielä tunnettu traumaattisten tilanteiden purkua. Me koululaiset lähdimme järkyttyneinä kotimatkalle ja viikonlopun viettoon. Koulun pihalle jäi peitelty, surullinen ”mytty”.
Seuraava viikko alkoi surullisissa merkeissä. Maanantaiaamun aamuhartaudessa yksi opettajistamme puhui tapahtuneesta onnettomuudesta. Me oppilaat kuuntelimme hiljaa. Hartauden lopuksi opettajan esityksestä lauloimme pienen koulutoverimme muistoksi virren 632. Tai yritimme laulaa. Järkyttyneet, itkuiset oppilaat tapailivat sanoja. ”Nyt ylös, sieluni, mullasta nouse tästä.” Ehkä en ollut koskaan aiemmin kuullut kyseistä virttä.
Tuon päivän ja hetken olen muistanut kirkkaasti. Lukemattomia kertoja tuo sama virsi on laulettu eri tilanteissa; poisnukkuneiden muistoksi, joskus myös seurojen yhteydessä. Aina sitä kuunnellessa ja lauluun osallistuessani siirryn muistoissani sinne kauaksi, koulun aulaan laulamaan sitä pienen pojan muistolle. Ehkä juuri siksi tämä virsi saa vieläkin silmäkulmat kiiltämään. ”Siell’ kaunis kannel soi, veisaamme virttä uutta.” Laulu päättyy, mutta muistot jäävät elämään jälleen kerran.
Kuvilla ja mielikuvilla on valtava voima. Kuvan ei aina tarvitse liittyä oikeastaan mihinkään merkittävään tilanteeseen, silti se voi sen katsojassa, myös täysin vieraassakin ihmisessä, saada aikaiseksi voimakkaita tunteita. Kuvat nostavat pintaan muistoja oman elämän vaiheista.
Meillä lienee kaikilla jossain valokuvia tilanteista, joihin jokin aikakausi päättyy. Kuva voi olla sellainen, että sitä otettaessa ei tiedetty, millaisen tunteiden myrskyn se voi myöhemmin saada aikaiseksi. Sitä katsellessa voi tulla mieleen ajatus, että se on viimeinen kuva meistä, eikä sitä silloin, kuvaa otettaessa, voitu edes aavistaa. Kuva saa historiallisen merkityksen ja tärkeän paikan sydämessämme.
Elämän tärkeistä, onnellisista, surullisista tai muuten merkittävistä hetkistä voi jäädä vahvoja mielikuvia, vaikka niitä ei ole kuvattukaan. Ihmisten – tuttujen tai tuntemattomien – lausumat sanat, tuoksut, sää, laulut ja sävelet, melkein mikä vain, joka liittyi tuohon tärkeään hetkeen, voi nostaa pintaan väkevät tunteet. Joskus niin vahvoina, että silmät eivät pysy kuivina eikä menneestä tapahtumasta voi kertoa äänen särkymättä.
Muistan mielessäni myös kuvan erään eletyn elämän viime hetkiltä. Kuvaa ei ole koskaan otettu, mutta taiteilija teki sen siveltimillään. Ehkä hänen sitä lukiessaan kertomus teki häneen vahvan vaikutuksen. Raamatun alkupuolella kerrotaan siitä näin. ”Kun minä olin palaamassa Mesopotamiasta, menetin matkan aikana sinun äitisi Raakelin. Se tapahtui Kanaaninmaassa, kun Efrataan oli vielä jonkin verran matkaa, ja minä hautasin hänet sinne Efratan tien varteen.” (1. Moos. 48:7.)
Kyseinen Raamatun henkilö kertoo yhdestä elämänsä merkittävimmästä ja surullisimmasta hetkestä, josta kertomuksen kuuntelijalla ei ollut muistikuvaa. Samaan kuvaan ja kertomukseen liittyy myös toinen, erittäin vahva ja tärkeä muistutus muistelijan lapsille, pojilleen, sekä heidän jälkeläisilleen. ”Jumala on ollut minun paimeneni syntymästäni tähän päivään saakka. – – Se enkeli, joka on minut pelastanut kaikesta onnettomuudesta, siunatkoon näitä nuorukaisia.” (1. Moos. 48:15, 16.) Voisiko sen tärkeämpää muistikuvaa ja muistutusta eletystä elämästään olla kenelläkään silloin, kun ollaan elämän viimeisillä hetkillä jäähyväisiä jättämässä?
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys