JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

”Tähän päättyi kesä”

11.3.2022 6.00

Juttua muokattu:

2.3. 07:11
2022030207110020220311060000

Jou­ni Le­so­nen

Tien pien­ta­reel­le oli tuo­tu yk­si ai­noa kuk­ka. Suu­ri, täy­des­sä ku­kin­nos­saan ole­va au­rin­gon­kuk­ka sei­soi vah­vas­sa ja lu­jas­sa var­res­saan ku­ro­tel­len yl­vääs­ti koh­ti tai­vas­ta. As­fal­toi­tu, suo­ra tie hä­vi­si jo­hon­kin ho­ri­sont­tiin. Tien ta­ka­na avau­tui­vat suu­ret pel­to­au­ke­at. Hel­tei­nen lop­pu­ke­sän päi­vä oli pai­nu­mas­sa il­taan. Kuk­ka muo­dos­ti jo tum­man var­jon pien­ta­reel­le.

Muis­te­len ku­vaa, jota kat­se­lin kau­an sit­ten, 1970-lu­vul­la. Ku­van al­la oli teks­ti, jon­ka ot­sik­ko oli ”Tä­hän päät­tyi kesä.” Al­la oli li­säk­si hie­man pi­dem­pi ker­to­mus ku­vas­ta. Se oli äi­din ker­to­mus nuo­res­ta po­jas­taan, joka ajoi ky­sei­ses­sä pai­kas­sa moot­to­ri­pyö­räl­lä ulos tiel­tä ja kuo­li on­net­to­muu­des­sa. Sii­hen päät­tyi äi­din kesä ja hä­nen poi­kan­sa, nuo­ren mie­hen elä­mä. Kuva ja ker­to­mus jäi­vät mie­lee­ni. Vie­lä­kin näh­des­sä­ni au­rin­gon­ku­kan muis­tan tuon ker­to­muk­sen.


Siir­ryn mie­les­sä­ni edel­li­sel­le vuo­si­kym­me­nel­le, 1960-lu­vun lo­pul­le. Per­jan­tai-il­ta­päi­väl­lä kou­lu­viik­ko oli päät­ty­mäs­sä. Sa­to­ja kou­lu­lai­sia odot­ti kou­lun pi­hal­la kul­je­tuk­sia ko­ti­mat­kal­le. Kou­lu­viik­ko päät­tyi trau­maat­ti­seen on­net­to­muu­teen, joka lie­nee jää­nyt lu­ke­mat­to­mien kou­lu­lais­ten mie­leen: pie­ni kou­lu­lai­nen kuo­li kou­lun pi­hal­la kou­lu­to­ve­rien­sa sil­mien edes­sä.

Tuol­loin ei vie­lä tun­net­tu trau­maat­tis­ten ti­lan­tei­den pur­kua. Me kou­lu­lai­set läh­dim­me jär­kyt­ty­nei­nä ko­ti­mat­kal­le ja vii­kon­lo­pun viet­toon. Kou­lun pi­hal­le jäi pei­tel­ty, su­rul­li­nen ”myt­ty”.

Seu­raa­va viik­ko al­koi su­rul­li­sis­sa mer­keis­sä. Maa­nan­tai­aa­mun aa­mu­har­tau­des­sa yk­si opet­ta­jis­tam­me pu­hui ta­pah­tu­nees­ta on­net­to­muu­des­ta. Me op­pi­laat kuun­te­lim­me hil­jaa. Har­tau­den lo­puk­si opet­ta­jan esi­tyk­ses­tä lau­loim­me pie­nen kou­lu­to­ve­rim­me muis­tok­si vir­ren 632. Tai yri­tim­me lau­laa. Jär­kyt­ty­neet, it­kui­set op­pi­laat ta­pai­li­vat sa­no­ja. ”Nyt ylös, sie­lu­ni, mul­las­ta nou­se täs­tä.” Eh­kä en ol­lut kos­kaan ai­em­min kuul­lut ky­seis­tä virt­tä.

Tuon päi­vän ja het­ken olen muis­ta­nut kirk­kaas­ti. Lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja tuo sama vir­si on lau­let­tu eri ti­lan­teis­sa; pois­nuk­ku­nei­den muis­tok­si, jos­kus myös seu­ro­jen yh­tey­des­sä. Ai­na sitä kuun­nel­les­sa ja lau­luun osal­lis­tu­es­sa­ni siir­ryn muis­tois­sa­ni sin­ne kau­ak­si, kou­lun au­laan lau­la­maan sitä pie­nen po­jan muis­tol­le. Eh­kä juu­ri sik­si tämä vir­si saa vie­lä­kin sil­mä­kul­mat kiil­tä­mään. ”Siell’ kau­nis kan­nel soi, vei­saam­me virt­tä uut­ta.” Lau­lu päät­tyy, mut­ta muis­tot jää­vät elä­mään jäl­leen ker­ran.


Ku­vil­la ja mie­li­ku­vil­la on val­ta­va voi­ma. Ku­van ei ai­na tar­vit­se liit­tyä oi­ke­as­taan mi­hin­kään mer­kit­tä­vään ti­lan­tee­seen, sil­ti se voi sen kat­so­jas­sa, myös täy­sin vie­raas­sa­kin ih­mi­ses­sä, saa­da ai­kai­sek­si voi­mak­kai­ta tun­tei­ta. Ku­vat nos­ta­vat pin­taan muis­to­ja oman elä­män vai­heis­ta.

Meil­lä lie­nee kai­kil­la jos­sain va­lo­ku­via ti­lan­teis­ta, joi­hin jo­kin ai­ka­kau­si päät­tyy. Kuva voi ol­la sel­lai­nen, et­tä sitä otet­ta­es­sa ei tie­det­ty, mil­lai­sen tun­tei­den myrs­kyn se voi myö­hem­min saa­da ai­kai­sek­si. Sitä kat­sel­les­sa voi tul­la mie­leen aja­tus, et­tä se on vii­mei­nen kuva meis­tä, ei­kä sitä sil­loin, ku­vaa otet­ta­es­sa, voi­tu edes aa­vis­taa. Kuva saa his­to­ri­al­li­sen mer­ki­tyk­sen ja tär­ke­än pai­kan sy­dä­mes­säm­me.

Elä­män tär­keis­tä, on­nel­li­sis­ta, su­rul­li­sis­ta tai muu­ten mer­kit­tä­vis­tä het­kis­tä voi jää­dä vah­vo­ja mie­li­ku­via, vaik­ka nii­tä ei ole ku­vat­tu­kaan. Ih­mis­ten – tut­tu­jen tai tun­te­mat­to­mien – lau­su­mat sa­nat, tuok­sut, sää, lau­lut ja sä­ve­let, mel­kein mikä vain, joka liit­tyi tuo­hon tär­ke­ään het­keen, voi nos­taa pin­taan vä­ke­vät tun­teet. Jos­kus niin vah­voi­na, et­tä sil­mät ei­vät pysy kui­vi­na ei­kä men­nees­tä ta­pah­tu­mas­ta voi ker­toa ää­nen sär­ky­mät­tä.


Muis­tan mie­les­sä­ni myös ku­van erään ele­tyn elä­män vii­me het­kil­tä. Ku­vaa ei ole kos­kaan otet­tu, mut­ta tai­tei­li­ja teki sen si­vel­ti­mil­lään. Eh­kä hä­nen sitä lu­kies­saan ker­to­mus teki hä­neen vah­van vai­ku­tuk­sen. Raa­ma­tun al­ku­puo­lel­la ker­ro­taan sii­tä näin. ”Kun minä olin pa­laa­mas­sa Me­so­po­ta­mi­as­ta, me­ne­tin mat­kan ai­ka­na si­nun äi­ti­si Raa­ke­lin. Se ta­pah­tui Ka­naa­nin­maas­sa, kun Ef­ra­taan oli vie­lä jon­kin ver­ran mat­kaa, ja minä hau­ta­sin hä­net sin­ne Ef­ra­tan tien var­teen.” (1. Moos. 48:7.)

Ky­sei­nen Raa­ma­tun hen­ki­lö ker­too yh­des­tä elä­män­sä mer­kit­tä­vim­mäs­tä ja su­rul­li­sim­mas­ta het­kes­tä, jos­ta ker­to­muk­sen kuun­te­li­jal­la ei ol­lut muis­ti­ku­vaa. Sa­maan ku­vaan ja ker­to­muk­seen liit­tyy myös toi­nen, erit­täin vah­va ja tär­keä muis­tu­tus muis­te­li­jan lap­sil­le, po­jil­leen, sekä hei­dän jäl­ke­läi­sil­leen. ”Ju­ma­la on ol­lut mi­nun pai­me­ne­ni syn­ty­mäs­tä­ni tä­hän päi­vään saak­ka. – – Se en­ke­li, joka on mi­nut pe­las­ta­nut kai­kes­ta on­net­to­muu­des­ta, siu­nat­koon näi­tä nuo­ru­kai­sia.” (1. Moos. 48:15, 16.) Voi­si­ko sen tär­ke­äm­pää muis­ti­ku­vaa ja muis­tu­tus­ta ele­tys­tä elä­mäs­tään ol­la ke­nel­lä­kään sil­loin, kun ol­laan elä­män vii­mei­sil­lä het­kil­lä jää­hy­väi­siä jät­tä­mäs­sä?

JouniLesonen
Olen Savossa syntynyt, mutta tunnen nykyisin itseni kainuulaiseksi jylhien järvien ja korpien mieheksi. Olen ollut reilu 42 vuotta ambulanssissa töissä ensihoitajana. Meillä on luonto lähellä ja minä lähellä luontoa. On huiman upeaa nousta kesäisenä yönä samaan aikaan auringon kanssa ja mennä järvelle. Voisin kertoa suurista kaloista, joita olen Oulujärveltä saanut. Myös Raamatusta löytyy elämänmakuisia tekstejä, joita voin siteerata aivan arkisiinkin kertomuksiin.
4.10.2022

Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Jes. 26:12

Viikon kysymys