Niinpä sai taas talonmiehen tytär nostaa siniristilipun salkoon, tällä kertaa tasa-arvon päivän kunniaksi. Tasa-arvosta puhutaan paljon, ja sen perään huudellaan milloin milläkin alalla. Ei olla tyytyväisiä siihen tai tuohon asiaan. Mutta kun vertaa nykyaikaa vaikkapa sadan vuoden takaiseen, niin huomaa että paljon on Suomessa tapahtunut tasa-arvonkin suhteen.
Mitä tasa-arvo loppujen lopuksi on? Voiko koskaan saavuttaa täydellistä tasa-arvoa? Näitä miettiessä ja vanhoja lehtiä selatessa löysin kymmenen vuoden takaisen Siionin Lähetyslehden, jossa oli pohdintaa tasa-arvosta. Aviomiehen ja -vaimon näkökulmat olivat omina kirjoituksinaan. ”Meillä tasa-arvo toteutuu muun muassa niin että monissa asioissa ja askareissa se tekee, joka ehtii.”
Eli tasa-arvo on tiettyä vapautta, ei sukupuolittuneesti tietyn kaavan mukaan menemistä. Se on myös toisten kunnioittamista, ei vikojen etsimistä ja syyttelyä.
Tasa-arvo on myös sitä, että ammatinvalintakaan ei ole enää itsestäänselvyys sen mukaan, kumpaa sukupuolta on.
Kuuntelen vierestä mieheni ja tytärteni keskustelua tai puhelinsoittoa. Kuuntelen, mutta en ymmärrä läheskään kaikkea. Sen verran kuitenkin ymmärrän, että tiedän, kenen kanssa mieheni puhuu. Puheessa vilahtelee intercooler, HCT, ADR, jakotukki ja rossilattia. Minäkin saan elinikäistä oppimista kuunteluoppilaana.
Minulle on jo liian fysiikkaa rukin käyttö ja langankierteen muodostuminen. Meinaa aivot mennä kierteelle ja solmuun niitä pähkäillessä.
Tasa-arvoa on myös oma kieli. Suomen kielellä on hauska leikitellä. Äiti on ollut rukkikurssilla ja tytär trukkikurssilla. Vain yhden kirjaimen ero sanoissa, mutta käytännössä eroja on enemmän kuin yhtäläisyyksiä!
Sinivalkoinen ristilippu on aina yhtä juhlallista nostaa salkoon. Minä sen useimmiten meillä nostan, perinteitä kunnioittaen. Laulan siniristilippua ympärilleni vilkuillen, ettei naapuri juuri satu hiihtelemään pihan poikki.
Muistelen kiitollisena menneitä sukupolvia, jotka meille ovat uhrauksillaan ansainneet tämän rakkaan isänmaan. Ajatuksin olen usein myös lapsuuskodin seutuvilla. Isä opiston talonmiehenä nosti lukuisia kertoja lipun opiston korkeaan salkoon. Joskus saimme olla kaverina viikkaamassa lippua takaisin säilöön tai äidin kanssa paikkaamassa revenneen lipun reunoja meillä kotona. Siinä samalla saimme oppia lipun käytöstä, perinteistä, arvostuksesta. Opistolla rippikoulussa ollessamme laskimme serkkutytön kanssa useampana iltana lipun, kun se isosilta pääsi unohtumaan.
Liittyneekö sekin tasa-arvoon, tai demokratiaan ja sanan- ja uskonnonvapauteen ainakin, että saamme vielä vapaasti kertoa Jumalasta ja hänen armostaan meitä syntisiä kohtaan, esimerkiksi Pääsiäissana-lehden välityksellä. Minun jokavuotinen perinteeni on jo reilun parikymmentä vuotta ollut lähettää tuo lehti ja joulun aikaan Siionin Joulu -lehti rakkaalle kälylleni Norjaan. Perinne ei katkennut Suomen vuosinakaan, sillä hän kertoi, että siitä alkaa pääsiäinen ja joulu, kun lehti tulee postin mukana yksinäiselle vartiopaikalle. Lisäksi Pääsiäissanan ostaessani saan samalla kannattaa rakkaita opistojamme, nehän vuorovuosin julkaisevat sen.
Mennyt pääsiäinen oli jo toinen koronapääsiäinen. Suunniteltu sukuleirimme ja kaikki muutkin isommat kokoontumiset piti perua. Mutta jospa vielä saamme viettää pääsiäistä porukalla, juhlia koronaorjuudesta pääsyä! Nauttia läheisistä vapaasti ja ilman naamareita!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys