Teks­ti ja kuva Saa­ra Ko­leh­mai­nen

Olen ko­to­na, ajat­te­li Satu Lei­no­nen en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la, kun pää­si rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le. Ko­ti­paik­ka­kun­nan us­ko­vais­ten si­sa­rien tuki on hä­nel­le eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

Satu Lei­no­nen on ol­lut kiin­nos­tu­nut van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­des­ta jo lap­se­na.

– Olin ihan pie­ne­nä per­he­päi­vä­hoi­dos­sa us­ko­vai­sen pa­ris­kun­nan ko­to­na. Muis­tan, et­tä mi­nus­ta pi­det­tiin siel­lä hy­vää huol­ta.

Kou­lu­ai­koi­na hä­nen huo­mi­on­sa kiin­nit­tyi us­ko­vai­siin kou­lu­ka­ve­rei­hin.

– He toi­vat mi­nul­le tur­vaa. Ihai­lin hei­dän ta­paan­sa ol­la elä­mäs­sä läs­nä. Sii­nä oli tiet­tyä huo­let­to­muut­ta, hän muis­te­lee.

Lap­se­na hän vie­rai­li mum­mon tai äi­din kans­sa lap­suus­paik­ka­kun­nan us­ko­vai­sis­sa per­heis­sä. Jäl­keen­päin hän ky­syi äi­dil­tään, ei­kö hei­dän­kin per­he voi­si ol­la les­ta­di­o­lai­nen.

– Äi­ti sa­noi, et­tä se ei ole mah­dol­lis­ta. Et­tä les­ta­di­o­lai­sek­si syn­ny­tään, ja se on niin sul­jet­tu yh­tei­sö, et­tei sin­ne ote­ta ke­tään ul­ko­puo­lis­ta, Lei­no­nen ker­too su­rul­li­se­na.

Ai­kui­suu­teen as­ti hän us­koi­kin niin, ei­kä läh­te­nyt ky­see­na­lais­ta­maan asi­aa.

– Ei mi­nul­la ol­lut edes mah­dol­li­suut­ta tar­kis­taa asi­an to­den­pe­räi­syyt­tä. Luo­tin ai­kui­seen ja ajat­te­lin, et­tä näin se sit­ten on, hän muis­te­lee mo­nen vuo­si­kym­me­nen ta­kai­sia asi­oi­ta.

Kään­teen­te­ke­vä seu­ra­kut­su

Satu Lei­no­nen löy­si nuo­re­na mie­hen ja sai hä­nen kans­saan nel­jä las­ta. Elä­mä ei ol­lut kui­ten­kaan sel­lais­ta, jota hän oli­si ha­lun­nut elää. Kään­teen­te­ke­väk­si haas­ta­vas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa koi­tui se, et­tä Lei­no­nen sat­tui sa­maan paik­kaan erään nai­sen kans­sa, jon­ka ys­tä­väl­li­sen ole­muk­sen, vär­jää­mät­tö­mät hiuk­set ja meik­kaa­mat­to­muu­den Lei­no­nen pani heti mer­kil­le.

– Ajat­te­lin heti, et­tä hän on jo­tain us­ko­vai­sia. Ker­ran nai­nen sa­noi, et­tä on me­nos­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le seu­roi­hin ja ky­syi, ha­lu­an­ko läh­teä mu­kaan.

Lei­no­nen suos­tui vä­lit­tö­mäs­ti.

– Olin lap­ses­ta as­ti et­si­nyt Ju­ma­laa ja miet­ti­nyt, mis­tä voi­sin sen löy­tää, kun les­ta­di­o­lai­sek­si ei ker­ran pää­se.

Nyt oli ti­lai­suus men­nä paik­kaan, jo­hon hän ei yk­sin us­kal­ta­nut men­nä.

Evan­ke­liu­min heh­ku

Kun Lei­no­nen meni si­sään rau­ha­nyh­dis­tyk­sen oves­ta, voi­ma­kas läm­mön ja tur­val­li­suu­den tun­ne val­ta­si hä­net.

– Olin lo­pul­ta­kin ko­to­na. Se tun­ne oli jo­tain ai­van kä­sit­tä­mä­tön­tä.

Seu­ra­na ol­lut nai­nen tar­jo­si Lei­no­sel­le evan­ke­liu­mia ja ker­toi, et­tä muu­ta ei tar­vit­se teh­dä kuin us­koa syn­nit an­teek­si.

– Epäi­lin, kos­ka mi­nul­le oli sa­not­tu, et­tä tän­ne ei ote­ta ke­tään.

Kun hä­nel­le se­li­tet­tiin, et­tä se ei pidä ol­len­kaan paik­kan­sa, hän us­koi evan­ke­liu­min koh­dal­leen.

Seu­raa­va päi­vä­nä tut­tu hen­ki­lö ih­met­te­li Lei­no­sen ole­mus­ta, joka ikään kuin heh­kui.

Myö­hem­min myös Lei­no­sen äi­ti ker­toi tien­neen­sä ai­na, et­tä ty­tös­tä tu­lee les­ta­di­o­lai­nen.

Si­sa­ril­la siu­nat­tu

Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­tu­aan Satu Lei­no­nen kävi las­ten­sa kans­sa seu­rois­sa. Olo­suh­teet kä­vi­vät kui­ten­kin sel­lai­sik­si, et­tä seu­rois­sa käyn­ti ei ol­lut mah­dol­lis­ta.

– Us­ko­mi­nen ei kui­ten­kaan lop­pu­nut. Kun en käy­nyt seu­rois­sa, kä­vin kir­jas­tos­sa lu­ke­mas­sa Päi­vä­mies­tä, ru­koi­lin joka päi­vä ja poh­din, mi­ten voi­sin käy­dä seu­rois­sa.

Elä­män­ti­lan­ne muut­tui myö­hem­min on­nek­si sel­lai­sek­si, et­tä Lei­no­nen on voi­nut juur­tua ko­ti­paik­ka­kun­nan us­ko­vais­ten yh­tei­söön, jon­ka si­sa­ris­ta hän on eri­tyi­sen kii­tol­li­nen.

– Tämä on ko­ti­sii­o­ni sa­nan täy­des­sä mer­ki­tyk­ses­sä. Mi­nua on siu­nat­tu kä­sit­tä­mät­tö­mil­lä si­sa­ril­la. Jo­kai­nen on oman­lai­sen­sa, ja tu­kea tu­lee mon­ta kaut­ta ja eri ta­val­la.

Ko­ti­sii­o­nin mer­ki­tyk­ses­tä ker­too se­kin, et­tä Lei­no­nen työs­ken­te­lee suh­teel­li­sen kau­ka­na asuin­paik­ka­kun­nal­taan, pai­kas­sa, jos­ta hän haa­vei­li pit­kään.

– Ajat­te­lin lap­se­na, et­tä ha­lu­an iso­na juu­ri sin­ne asu­maan ja töi­hin. Nyt kun ti­lai­suus tar­jou­tui ja koin, et­tä olen saa­vut­ta­nut elä­mäs­sä­ni sel­lais­ta, mitä olen toi­vo­nut, asuin­paik­ka­ni, ko­ti­sii­o­ni ja us­kon­si­sa­ret ei­vät ole­kaan siel­lä.

Tur­val­li­set opet­ta­jat

Ran­kat elä­män­ta­pah­tu­mat ovat kas­vat­ta­neet Satu Lei­no­sel­le yli­mää­räi­sen ais­tin.

– Näen her­käs­ti, jos muil­la on vas­taa­vaa elä­mäs­sä. Sii­tä on ol­lut hyö­tyä työ­e­lä­mäs­sä, kos­ka mi­nun ei tar­vit­se ai­na edes ky­syä. Voin vain ol­la vie­res­sä tu­ke­mas­sa.

Täl­lä het­kel­lä, noin 20 vuot­ta pa­ran­nuk­sen saa­mi­sen jäl­keen Lei­no­nen muis­te­lee yhä kii­tol­li­se­na kou­lu­ai­ko­jen us­ko­vai­sia opet­ta­jia, jot­ka ovat jää­neet hä­nel­le eri­tyi­ses­ti mie­leen.

– He jäi­vät mie­leen eh­kä sik­si, et­tä tur­vat­to­mas­sa ym­pä­ris­tös­sä kas­va­nee­na bon­gai­lin ih­mi­siä, joi­den kans­sa on help­po ol­la. Lem­pei­siin ja rau­hal­li­siin us­ko­vai­siin opet­ta­jiin oli help­po luot­taa.

Myös us­ko­vai­sen pi­a­non­soi­ton opet­ta­jan ko­to­na pi­de­tyt tun­nit ja hä­nen per­heen­sä kas­va­mi­sen seu­raa­mi­nen oli­vat nuo­rel­le ty­töl­le elä­män täh­ti­het­kiä, jot­ka ovat kan­ta­neet läpi elä­män.

Lei­no­nen ei muis­ta enää sen nai­sen ni­meä, jota hän saa kiit­tää 20 vuo­den ta­kai­ses­ta lah­jas­ta.

– Jos tun­nis­tat ku­vauk­ses­ta it­se­si, oli­si kiva vaih­taa aja­tuk­sia. Yh­teys­tie­dot saa toi­mi­tuk­ses­ta.