Ku­nin­kaan lä­het­ti­läät kul­ke­vat yhä kut­su­mas­sa vie­rai­ta hää­juh­laan.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus ker­too kak­si­vai­hei­sen ker­to­muk­sen, jon­ka al­kuo­sa ku­vaa hää­juh­laan kut­sua ja lop­puo­sa hää­juh­laan pu­keu­tu­mis­ta. Häät ovat mer­kit­tä­vä ta­pah­tu­ma, ja ku­nin­kaal­li­sis­ta häis­tä pu­hut­ta­es­sa ih­mis­ten mie­len­kiin­to on var­mas­ti he­reil­lä. Ku­ka­pa ei tah­toi­si pääs­tä vie­raak­si ku­nin­kaal­li­siin häi­hin?

Moni es­tyi

Ker­to­muk­sen kut­su­tut ei­vät yl­lät­tä­en tah­to­neet­kaan tul­la. Kut­su­ja, ku­nin­gas, oli kui­ten­kin hy­vin kär­si­väl­li­nen. Hän ei ai­no­as­taan uu­dis­ta­nut kut­sua vaan pyy­si pal­ve­li­joi­taan hou­kut­te­le­maan kut­su­tui­ta ker­to­mal­la, mitä kaik­kea hei­dän hy­väk­seen oli teh­ty.

Kut­su­tut jäi­vät edel­leen tu­le­mat­ta ar­ki­päi­väi­siin as­ka­rei­hin­sa ve­do­ten – huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä hää­juh­laan oli kut­sut­tu jo hy­vis­sä ajoin, jot­ta kut­sut­tu voi­si jär­jes­tel­lä ai­ka­tau­lun­sa. Li­säk­si hei­tä oli muis­tu­tet­tu al­ka­vas­ta juh­las­ta. Lo­pul­ta vie­lä pal­ve­lus­vä­ki oli tul­lut ha­ke­maan kut­su­vie­rai­ta hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti.

Osa kut­su­tuis­ta tor­jui kut­sun jopa vä­ki­val­tai­ses­ti piek­sä­mäl­lä ja tap­pa­mal­la kut­sun tuo­jia. Tämä oli jo lii­kaa. Ku­nin­gas suut­tui, lä­het­ti so­ta­jouk­kon­sa sur­maa­maan mur­ha­mie­het ja hä­vit­tä­mään hei­dän kau­pun­kin­sa.

Ku­nin­gas lä­het­ti pal­ve­li­jan­sa pyy­tä­mään uu­sia hää­vie­rai­ta. Pal­ve­li­jat kut­sui­vat häi­hin kaik­kia koh­taa­mi­aan ih­mi­siä, niin pa­ho­ja kuin py­hiä. Hää­huo­ne täyt­tyi.

Ver­taus ko­lah­ti

Jee­sus sa­noi, et­tä tai­vas­ten val­ta­kun­taa voi ver­ra­ta ku­nin­kaan hää­juh­liin. Ke­nel­le Jee­sus tä­män ver­tauk­sen tai­vas­ten val­ta­kun­nas­ta ker­toi, mil­loin ja mik­si?

En­nen tä­män raa­ma­tun­teks­tin ta­pah­tu­mia Jee­sus oli va­el­ta­nut pää­si­äis­juh­lil­le Je­ru­sa­le­miin lu­kuis­ten mui­den ta­voin. Mat­kal­la hän oli pa­ran­ta­nut kak­si so­ke­aa, jot­ka oli­vat huu­ta­neet: ”Ar­mah­da mei­tä, Her­ra Daa­vi­din poi­ka” (Matt. 20:30). Tämä huu­don si­säl­tö tois­tuu vä­ki­jou­kon rie­mui­tes­sa ”Hoo­si­an­na, Daa­vi­din poi­ka” (Matt. 21:9). Huu­to liit­tyi Is­ra­e­lin juu­ta­lais­ten sil­loin ja yhä edel­leen odot­ta­maan maal­li­seen hal­lit­si­jaan – Mes­si­aa­seen.

Mitä Jee­sus teki? Hän it­ki kat­ke­ras­ti et­si­ko­nai­kan­sa ohit­ta­neen Je­ru­sa­le­min koh­ta­loa ja en­nus­ti sen hä­vi­tyk­sen kät­kien en­nus­tuk­sen myös ver­tauk­seen (Luuk. 19:41–44). Jee­sus myös puh­dis­ti temp­pe­lin kau­pus­te­li­jois­ta ja ra­han­vaih­ta­jis­ta (Matt. 21:12–13).

Tämä kaik­ki kau­pun­gin kuo­hun­nan kans­sa sai Is­ra­e­lin hen­gel­li­set ja maal­li­set val­lan­pi­tä­jät pel­kää­mään val­tan­sa puo­les­ta ja suun­nit­te­le­maan Jee­suk­sen ja hä­nen mai­neen­sa hä­vit­tä­mis­tä. Jee­suk­sen pi­tä­es­sä pu­het­ta temp­pe­lis­sä Is­ra­e­lin val­lan­pi­tä­jät, neu­vos­ton jä­se­net, oli­vat ko­koon­tu­neet hä­nen ym­pä­ril­leen. Hei­dän ta­ka­naan oli­vat ope­tus­lap­set ja muut kuu­li­jat. ”Mil­lä val­tuu­del­la sinä täl­lais­ta teet?” (Matt. 21:27) oli Jee­suk­sel­le esi­tet­ty ky­sy­mys. Jee­sus vas­ta­si heil­le kol­mel­la ver­tauk­sel­la, jois­ta yk­si on tä­män päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti.

Jee­suk­sen ker­to­ma ver­taus ko­lah­ti. Kuu­li­jat ym­mär­si­vät, et­tä Jee­suk­sen kut­sus­ta kiel­täy­ty­neet oli­vat sa­mas­sa ase­mas­sa kuin ver­tauk­sen hää­kut­sun hy­län­neet. Hei­dät jä­tet­tiin ver­tauk­ses­sa tai­vas­ten val­ta­kun­nan ul­ko­puo­lel­le. Teil­tä ja to­reil­ta ke­rä­tyt hää­vie­raat oli­vat puo­les­taan pa­ka­noi­ta, jot­ka kut­sut­tiin tai­vas­ten val­ta­kun­taan hei­dän si­jas­taan.

Raa­ma­tun sana kävi myö­hem­min to­teen. Je­ru­sa­lem hä­vi­tet­tiin täy­sin muu­ta­ma vuo­si­kym­men myö­hem­min. Myös tai­vas­ten val­ta­kun­taa kos­ke­va ver­taus to­teu­tui. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on le­vin­nyt ai­ko­jen saa­tos­sa kau­as pa­ka­na­kan­so­jen kes­kuu­teen.

Juh­la­pu­kua tar­vi­taan

Ker­to­muk­sen lop­puo­sa on eh­kä osoi­tet­tu val­lan­pi­tä­jien li­säk­si taa­em­pa­na ole­vil­le kuu­li­joil­le, myös ope­tus­lap­sil­le. Sii­nä pu­hu­taan omis­sa vaat­teis­saan hää­juh­laan tul­lees­ta vie­raas­ta. Pi­ti­kö hän omia vaat­tei­taan hää­vaat­tei­ta pa­rem­pi­na vai ei­kö hän muu­ten ar­vos­ta­nut hää­juh­laa, sen asuk­kai­ta tai sen si­säl­töä? Joka ta­pauk­ses­sa hän ei ot­ta­nut ku­nin­kaan tar­jo­a­maa juh­la­vaa­tet­ta vas­taan.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asu­kas pu­keu­tuu yk­si­no­maan Jee­suk­sen val­mis­ta­maan hää­vaat­tee­seen. Hän tur­vau­tuu Jee­suk­sen so­vi­tus­työ­hön il­man omia te­ko­ja tai an­si­oi­ta. Hää­juh­las­sa oles­ke­lu il­man us­koa ei rii­tä.

Ovet häi­hin ovat edel­leen au­ki. Ku­nin­kaan lä­het­ti­läät kul­ke­vat yhä kut­su­mas­sa vie­rai­ta hää­juh­laan. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kai­ku­va evan­ke­liu­mi kut­suu ja pu­kee kut­sun vas­taa­not­ta­neet juh­la-asuun, jol­la pää­see lo­pul­ta ian­kaik­ki­seen hää­juh­laan.

Mau­no Ku­run­lah­ti

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 30.11.2019

Ku­vi­tus­ku­va: A.-L. S.

EVAN­KE­LIU­MI­TEKS­TI: Matt. 22:1–14

RAA­MAT­TU 1992: Jee­sus jat­koi ver­taus­pu­hei­taan ja sa­noi:

”Tai­vas­ten val­ta­kun­taa voi ver­ra­ta ku­nin­kaa­seen, joka val­mis­ti häät po­jal­leen. Hän lä­het­ti pal­ve­li­joi­taan kut­su­maan hää­vie­rai­ta, mut­ta kut­sun saa­neet ei­vät tah­to­neet tul­la. Sil­loin hän lä­het­ti toi­sia pal­ve­li­joi­ta ja käs­ki hei­dän sa­noa kut­su­tuil­le: ’Olen val­mis­ta­nut ate­ri­a­ni, hä­rät ja syöt­tö­va­si­kat on teu­ras­tet­tu, kaik­ki on val­mii­na. Tul­kaa häi­hin!’ Mut­ta kut­sun saa­neis­ta toi­set ei­vät vä­lit­tä­neet sii­tä, vaan me­ni­vät muu­al­le, kuka pel­lol­leen, kuka kau­poil­leen, toi­set taas ot­ti­vat ku­nin­kaan pal­ve­li­jat kiin­ni, piek­si­vät hei­tä ja löi­vät hei­dät hen­gil­tä. Sil­loin ku­nin­gas vi­has­tui. Hän lä­het­ti so­ta­jouk­kon­sa, sur­ma­si mur­ha­mie­het ja polt­ti hei­dän kau­pun­kin­sa. Sit­ten ku­nin­gas sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Kaik­ki on val­mii­na hää­juh­laa var­ten, mut­ta kut­su­tut ei­vät ol­leet juh­lan ar­voi­sia. Men­kää nyt teil­le ja to­reil­le ja kut­su­kaa häi­hin kei­tä vain ta­paat­te.’ Pal­ve­li­jat me­ni­vät ja ke­rä­si­vät kaik­ki, jot­ka he ta­pa­si­vat, niin pa­hat kuin hy­vät, ja hää­huo­ne täyt­tyi ate­ri­al­le tul­leis­ta.

Kun ku­nin­gas tuli si­sään kat­so­maan juh­la­vie­rai­taan, hän näki siel­lä mie­hen, jol­la ei ol­lut hää­pu­kua. Hän ky­syi täl­tä: ’Ys­tä­vä­ni, kuin­ka saa­toit tul­la tän­ne il­man hää­vaat­tei­ta?’ Mies ei saa­nut sa­naa suus­taan. Sil­loin ku­nin­gas sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Si­to­kaa hä­net kä­sis­tä ja ja­lois­ta ja heit­tä­kää ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta. Mo­net ovat kut­sut­tu­ja, mut­ta har­vat va­lit­tu­ja.’”

BIB­LIA: Ja Je­sus vas­ta­ten pu­hui taas heil­le ver­tauk­sil­la, sa­no­en:

Tai­vaan val­ta­kun­ta on ku­nin­kaan ver­tai­nen, joka teki häi­tä po­jal­len­sa, Ja lä­het­ti pal­ve­li­an­sa kut­su­maan kut­su­tui­ta häi­hin, ja ei he tah­to­neet tul­la. Taas hän lä­het­ti toi­set pal­ve­li­at, sa­no­en: sa­no­kaat kut­su­tuil­le: kat­so, minä val­mis­tin at­ri­a­ni, här­kä­ni ja syöt­ti­lää­ni ovat ta­pe­tut, ja kaik­ki ovat val­mis­te­tut: tul­kaat häi­hin! Mut­ta he kat­soi­vat ylön, ja me­ni­vät pois, yk­si pel­lol­len­sa, toi­nen kau­pal­len­sa. Mut­ta muut ot­ti­vat kiin­ni hä­nen pal­ve­li­an­sa, ja pilk­ka­si­vat hei­tä, ja tap­poi­vat. Mut­ta kuin ku­nin­gas sen kuu­li, vi­has­tui hän, ja lä­het­ti so­ta­vä­ken­sä, ja hu­kut­ti ne mur­ha­mie­het, ja hei­dän kau­pun­kin­sa polt­ti. Sil­loin hän sa­noi pal­ve­li­oil­len­sa: häät to­sin ovat val­mis­te­tut, mut­ta kut­su­tut ei ol­leet mah­dol­li­set. Men­käät siis tei­den haa­roi­hin, ja kaik­ki, jot­ka te löy­dät­te, kut­su­kaat häi­hin. Ja pal­ve­li­at me­ni­vät ulos teil­le, ja ko­ko­si­vat kaik­ki, jot­ka he löy­si­vät, pa­hat ja hy­vät; ja hää­huo­ne täy­tet­tiin vie­rais­ta.

Niin ku­nin­gas meni kat­so­maan vie­rai­ta, ja näki siel­lä yh­den ih­mi­sen, joka ei ol­lut vaa­te­tet­tu hää­vaat­teil­la. Niin hän sa­noi hä­nel­le: ys­tä­vä­ni, kuin­kas tän­ne tu­lit, ja ei si­nul­la ole hää­vaat­tei­ta? Mut­ta hän vai­ke­ni. Sil­loin sa­noi ku­nin­gas pal­ve­li­oil­le: si­to­kaat hä­nen kä­ten­sä ja jal­kan­sa, ot­ta­kaat ja heit­tä­käät hän­tä ul­koi­seen pi­mey­teen; siel­lä pi­tää ole­man it­ku ja ham­mas­ten ki­ris­tys. Sil­lä mon­ta on kut­sut­tu, mut­ta har­vat ovat va­li­tut.