Juk­ka Liuk­ko­nen

Ju­ma­lan hyvä tah­to on, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen us­koi­si Sa­nan, jou­lun ilo­sa­no­man, ja pe­las­tui­si.

Jou­lu­päi­vän teks­ti­nä on jou­lu­e­van­ke­liu­mi Jo­han­nek­sen mu­kaan. Sen ydin­sa­no­ma on Sa­nan mer­ki­tys ih­mi­sil­le. Evan­ke­liu­mi al­kaa alus­sa-sa­nal­la. Sa­mal­la sa­nal­la al­kaa myös Raa­ma­tun en­sim­mäi­nen kir­ja, joka jat­kuu kol­man­nes­sa ja­kees­sa: ”Ja Ju­ma­la sa­noi – –” (1. Moos. 1:1–3).

Lut­her on to­ten­nut: ”Ju­ma­lal­la on Sana, jon­ka kaut­ta hän pu­hui, en­nen kuin mi­tään luo­tu­ja oli ole­mas­sa­kaan.” Sa­nal­la, isol­la al­ku­kir­jai­mel­la kir­joi­tet­tu­na, on ai­van eri­tyi­nen mer­ki­tys. Tämä Sana on Ju­ma­lan ai­noa Poi­ka, Py­hän Kol­mi­nai­suu­den toi­nen per­soo­na, jon­ka vä­li­tyk­sel­lä maa­il­ma luo­tiin: ”Hä­nen vä­li­tyk­sel­lään on kaik­ki luo­tu, niin myös mei­dät” (1. Kor. 8:6).

Odo­tus päät­tyi jou­lu­na

Ih­mi­nen luo­tiin elä­mään kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan yh­tey­des­sä. Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa tämä yh­teys kat­ke­si. Ju­ma­la kui­ten­kin ra­kas­ti luo­maan­sa ih­mis­tä, ja jo en­sim­mäi­set ih­mi­set, Adam ja Ee­va, sai­vat kuul­la Ju­ma­lan lu­pauk­sen tu­le­vas­ta Mes­si­aas­ta. Tä­hän lu­pauk­seen, Sa­naan, oli mah­dol­lis­ta us­koa jo en­nen Jee­suk­sen syn­ty­mää.

Pit­kä odo­tus täyt­tyi en­sim­mäi­se­nä jou­lu­na. Tämä ih­mis­jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön Sana si­ki­si Py­häs­tä Hen­ges­tä ja syn­tyi neit­syt Ma­ri­as­ta. Sana tuli ih­mi­sek­si. Sii­nä on jou­lun suu­ri ilo­sa­no­ma.

Evan­ke­lis­ta kir­joit­taa myös, et­tä Sana on elä­mä ja sii­nä on valo, joka lois­taa pi­mey­des­sä (Joh. 1:4–5). Täs­sä to­teu­tui en­nus­tus: ”Kan­sa, joka pi­mey­des­sä va­el­taa, nä­kee suu­ren va­lon” (Jes. 9:1). Ju­ma­lan lä­het­tä­mä­nä Jo­han­nes Kas­ta­jal­la oli edel­lä­kul­ki­jan teh­tä­vä. Hän oli tu­le­van va­lon to­dis­ta­ja. Myö­hem­min Jee­sus it­se sa­noi: ”Minä olen maa­il­man valo. Se, joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­me­äs­sä, vaan hä­nel­lä on elä­män valo” (Joh. 8:12). Pi­meys ei saa­nut Jee­sus­ta val­taan­sa, vaik­ka kiu­saa­ja hän­tä ko­et­te­li­kin.

Ian­kaik­ki­nen elä­mä on lah­ja

Tä­män Sa­nan, Ju­ma­lan syn­ty­mi­nen ih­mi­sek­si on us­kon asia. Se on ih­mi­sym­mär­ryk­sen ylä­puo­lel­la ei­kä sitä pys­ty tie­teel­li­ses­ti to­dis­ta­maan. Ju­ma­lan hyvä tah­to on, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen us­koi­si jou­lun ilo­sa­no­man ja pe­las­tui­si. Vaik­ka Jee­sus it­se oli täy­del­li­nen opet­ta­ja, niin ”hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan” (Joh. 1:11). Kui­ten­kin oli myös nii­tä ih­mi­siä, jot­ka ha­lu­si­vat pääs­tä pi­mey­des­tä va­loon. Heil­le Ju­ma­la an­toi voi­man tul­la lap­sek­seen ja läh­teä seu­raa­maan elä­män va­loa.

Jee­sus tuli syn­tiin­lan­gen­neen ja kuo­le­man val­taan jou­tu­neen ih­mi­sen elä­mäk­si. Kun kuo­le­ma on syn­nin palk­ka, ian­kaik­ki­nen elä­mä on Ju­ma­lan lah­ja Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa (Room. 6:23). Jo­han­nek­sen mu­kaan Jee­sus oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta. Hän tuli ar­mah­ta­maan ja an­ta­maan kaik­ki rik­ko­muk­set an­teek­si. Näin ke­nen­kään ei tar­vit­si­si elää eros­sa Ju­ma­las­ta.

Lu­pauk­set ovat voi­mas­sa

Sa­nan va­los­sa ih­mi­nen nä­kee rik­ko­muk­sen­sa ja syyl­li­syy­ten­sä. On Ju­ma­lan suur­ta rak­kaut­ta, et­tä tä­nään­kin saam­me elää ajas­sa, jon­ka kes­kel­lä vai­kut­taa hä­nen Poi­kan­sa valo. Jee­sus on edel­leen lu­pauk­sen­sa mu­kaan siel­lä, mis­sä ovat hä­nen oman­sa (Matt. 28:20).

Py­hän Hen­gen kaut­ta Sa­nan valo kut­suu maa­il­man pi­mey­des­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, Kris­tuk­sen omien yh­tey­teen. Tar­vit­see vain ot­taa vas­taan tämä kut­su ja us­koa an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi omal­le koh­dal­le. Saa­koon jou­lun lap­si tuo­da tä­nä­kin jou­lu­na jo­kai­sen sy­dä­meen tai­vaal­li­sen rau­han ja ilon.