Syr­jäi­sen tie­noon yl­lä

täh­det ja kuu.

Kos­ken nis­kal­la

poi­ka ku­mar­tuu kat­so­maan sy­vää vet­tä,

et­tä oman ku­van­sa luon­non va­los­sa vä­ki­sin nä­ki­si.

Nä­kö­kul­man suo­ruu­den ja kas­vo­jen­sa nuo­ruu­den

nä­ki­si van­han mie­len­sä vie­res­sä.

Eri­lai­suu­den il­luu­sio vai­vaa ajoit­tain miel­tä­ni. Koen ole­va­ni joil­tain osin hy­vin eri­lai­nen kuin tun­te­ma­ni ih­mi­set kes­ki­mää­rin. Eri­lai­suu­den mää­rää ja ko­ke­mus­ta on vai­kea ar­vi­oi­da. Kuka vain voi tun­tea eri­lai­suut­ta, ja sik­si ko­ke­muk­se­ni on luul­ta­vas­ti mel­ko uni­ver­saa­li eli ylei­ses­ti ko­et­tu.

Mi­nul­la on mel­ko usein tun­ne, et­tä en kuu­lu sii­hen so­si­aa­li­seen ym­pä­ris­töön, jos­sa kul­loin­kin olen. Par­hai­ten luon­tee­ni omi­nai­suuk­sia ku­vaa ste­re­o­ty­pi­nen aja­tus tai­tei­li­juu­des­ta. Olen ha­ja­mie­li­nen, in­ten­sii­vi­nen, huo­no­muis­ti­nen, ren­to, tun­teel­li­nen ja ujo. Usein luon­teen­piir­tee­ni kui­ten­kin nä­ky­vät pääl­le­päin avoi­muu­te­na, jär­ke­vyy­te­nä, jäyk­kyy­te­nä ja huu­mo­rin­ta­jut­to­muu­te­na.

Ta­sa­pai­noi­len ai­tou­den ja roo­lien vä­li­maas­tos­sa. Ha­lu­an ol­la koh­taa­mi­sis­sa oma it­se­ni, mut­ta toi­meen­tu­le­mi­nen mui­den ih­mis­ten kans­sa vaa­tii usein mu­kau­tu­mis­ta val­lit­se­vaan luon­teen­piir­reil­mas­toon. Ana­ly­soin so­si­aa­li­sia ti­lan­tei­ta ja sik­si pää­dyn kes­kus­te­luis­sa usein ko­ko­nai­suu­des­ta ja kes­kus­te­lun ta­voit­tees­ta huo­leh­ti­vaan roo­liin. Saa­tan va­li­ta jon­kin nä­kö­kul­man vain sii­tä syys­tä, et­tä se puut­tuu kes­kus­te­lus­ta. Ajat­te­len pal­jon riip­pu­mat­ta sii­tä, mi­ten hyö­dyl­lis­tä se on. Mu­kau­tu­mi­nen, ana­ly­soi­mi­nen, ha­vain­noin­ti ja oman roo­lin poh­ti­mi­nen ovat osa mi­nua. Ne nä­ky­vät jos­kus vah­vuuk­si­na ti­lan­teis­sa, jois­sa on tar­peen saa­da kes­kus­te­lus­ta mo­ni­nä­kö­kul­mai­nen. Heik­kouk­si­na ne nä­ky­vät ti­lan­teis­sa, jois­sa tai­to­ni ei­vät vas­taa ta­voit­tei­ta­ni.

Vä­lil­lä aja­tuk­sia on lii­kaa­kin. Saar­naa­jan kir­jas­sa Raa­ma­tus­sa on kieh­to­va ku­vaus: "Minä ryh­dyin et­si­mään vii­saut­ta ja tut­ki­maan kaik­kea mitä au­rin­gon al­la ta­pah­tuu. Tä­män ras­kaan teh­tä­vän on Ju­ma­la an­ta­nut ih­mi­sen vai­vak­si. Minä kat­se­lin kaik­kea työ­tä, jota au­rin­gon al­la teh­dään, ja kat­so: kaik­ki se on tur­huut­ta ja tuu­len ta­voit­te­lua." (Saarn. 1:13–14.)

Koen pa­la­vaa ha­lua op­pia ym­mär­tä­mään maa­il­maam­me pa­em­min. Se on hy­vin mie­len­kiin­tois­ta mut­ta myös ku­lut­ta­vaa. Jos­kus ih­met­te­len, mik­si poh­din it­se­ä­ni ja ym­pä­röi­vää maa­il­maa niin mo­ni­mut­kai­ses­ti. Jos kaik­ki on enem­män tai vä­hem­män tur­haa au­rin­gon al­la ja vain iä­i­syys­ky­sy­myk­sil­lä on oi­ke­as­ti vä­liä, mik­si yri­tän li­sä­tä tie­dol­la tus­kaa?

Olen­ko siis eri­lai­nen kuin muut? Var­mas­ti vä­hin­tään yh­tä pal­jon kuin nyt vie­res­sä­ni is­tu­vat ja luo­mi­sen tus­kaa­ni ih­met­te­le­vät ys­tä­vä­ni. Ja toi­saal­ta, tai­dan ol­la mel­ko sa­man­lai­nen kuin naa­pu­rin lep­poi­nen pap­pa tai sa­tun­nai­nen ohi­kul­ki­ja.

Kir­joit­ta­es­sa­ni tätä mie­tin, on­ko ai­he mil­lään ta­val­la tär­keä. On­ko tär­ke­ää pu­hua eri­lai­suu­des­ta? Ai­na­kin se on asia, jota mie­tin it­se usein. Kes­kus­tel­les­sa­ni ys­tä­vie­ni kans­sa olen huo­man­nut, et­tä niin miet­tii moni muu­kin. Eri­lai­suus on asia, joka te­kee mi­nus­ta mi­nut ja si­nus­ta si­nut.

Lop­pu­ke­sän il­ta työn­tää har­so­aan

yli maan ja ve­sien.

Sa­noi­tus­ta et­sien

kat­soo poi­ka tai­vaan tum­muu­teen ja lau­suu:

An­na mi­nun ai­na

näh­dä kos­ken hyp­pi­vä pin­ta.

Teen sii­tä tau­lun

sil­mie­ni ta­ka­sei­näl­le ri­pus­tet­ta­vak­si.

An­na mi­nun ai­na

kuul­la ke­sä­tuu­li.

Tal­le­tan sen sy­dä­mee­ni

elä­män lau­lua lau­la­maan.

An­na mi­nun ko­kea

rak­kaut­ta.

Muu­raan sil­lä

va­ja­vuu­te­ni ra­ko­set joka päi­vä uu­del­leen.

An­na mi­nun kos­ket­taa

ke­säy­ön su­mua.

Kir­joi­tan sil­lä sa­nat

kaik­kiin lau­lui­hin, jot­ka osaan.

An­na mi­nun ai­na

luot­taa toi­voon ja tu­le­vai­suu­teen,

jot­ta ilo­ni kuk­ki­si ikui­ses­ti.