JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

​Lins­sin läpi vai sie­lun sil­min?

30.12.2014 6.40

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420141230064000

Kään­te­len upou­ut­ta pu­he­lin­ta kä­des­sä­ni. En oi­kein tie­dä, mil­lä ni­mel­lä tätä ve­ko­tin­ta kut­sui­sin. Oli­si­ko äly­kän­nyk­kä? Pyy­dän puo­li­son vie­ree­ni ih­met­te­le­mään uu­tu­kais­ta. Sii­hen tu­lee myös ty­tär, jon­ka opas­tuk­sel­la pu­he­li­men ai­kai­sem­min päi­väl­lä olin os­ta­nut.

– Hei mam­ma ja pap­pa! Nyt kyl­lä otat­te it­ses­tän­ne sel­fien!

Hän opas­taa, mi­ten kuva ote­taan. Teem­me neu­vo­jen mu­kaan.

– Ja lai­te­taan tämä nyt sit­ten per­heen omaan What­sApp-ryh­mään!

Kuva lä­he­te­tään. Pian al­kaa tul­la ih­met­te­le­vää pos­tia ta­kai­sin ka­sa­päin:

– Kuka, äi­ti, sul­le älä­rin oi­kein os­ti?

Lap­set puo­li­soi­neen toi­vot­ta­vat ter­ve­tul­leik­si jouk­koon, ja sa­mal­la saan myös neu­vo­ja ja va­roi­tuk­sia är­sy­ke­tul­vas­ta. En­sim­mäi­set va­lo­ku­vat las­ten­lap­sis­ta­kin tu­le­vat. Ta­ju­an, et­tä mei­dän van­hem­pien ja iso­van­hem­pien maa­il­ma tu­lee muut­tu­maan pal­jon tä­män pu­he­li­men os­ton myö­tä.

Ih­met­te­len it­se­kin, et­tä lo­pul­ta pää­dyin tä­hän ny­ky­ai­kai­seen pu­he­li­meen. Halu lä­hei­sem­pään kans­sa­käy­mi­seen kau­ka­na asu­vien las­ten per­hei­den kans­sa oli yk­si syy. Toi­nen oli var­maan va­lo­ku­vien ot­ta­mi­sen ja lä­het­tä­mi­sen help­pous. Huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä olen ol­lut ai­na fil­mi­ka­me­ran van­nou­tu­nut kan­nat­ta­ja.

Lap­suu­des­sa­ni tar­jot­tiin vie­raal­le viih­dyk­keek­si usein va­lo­ku­va-al­bu­mi. Va­lo­ku­vat oli­vat ar­vo­kas­ta omai­suut­ta, kos­ka nii­tä otet­tiin vä­hän. Isä­ni van­hin veli omis­ti ka­me­ran, ja hä­nen ot­ta­mien­sa ku­vien la­si­ne­ga­tii­ve­ja on vie­lä­kin tal­lel­la. Van­hat ku­vat ovat kau­nii­ta rus­kei­ne sä­vyi­neen. Nii­den pin­taa ha­lut­taa ihan si­vel­lä.

Olen kat­so­nut mo­nes­ti pit­kään ku­vaa, joka on otet­tu vuon­na 1936 isä­ni ko­ti­vä­es­tä hei­dän juo­des­saan päi­vä­kah­via ko­ti­pi­hal­laan. Ku­vas­sa on kol­mea su­ku­pol­vea. Mie­hil­lä on työ­vaat­teet, nai­sil­la esi­lii­nat edes­sään. Pöy­däl­lä on val­kea lii­na ja kuk­ka­mal­jak­ko. Tun­nel­ma on py­säh­ty­neen oloi­nen, mut­ta niin va­loi­sa.

Lap­suu­den per­hees­tä­ni­kin on otet­tu muu­ta­ma va­lo­ku­va. Kou­lu- ja opis­ke­lu­ai­ka­na joku ot­ti ku­via ja teet­ti nii­tä meil­le ka­me­rat­to­mil­le. Luok­ka­ku­via on­nek­si myös otet­tiin. Olen on­nel­li­nen, et­tä omis­tan jon­kin ver­ran ku­via lap­suu­des­ta­ni ja nuo­ruu­des­ta­ni.

Oli kui­ten­kin sat­tu­ma, et­tä os­tim­me nuo­re­na lä­hes ra­hat­to­ma­na avi­o­pa­ri­na kun­non ka­me­ran. Muis­te­len, et­tä mie­he­ni opis­ke­lu­ka­ve­ri vai­kut­ti mie­li­pi­teil­lään ka­me­ran merk­kiin. Va­lo­ku­vaa­mi­nen jäi sit­ten lä­hes täy­sin mi­nul­le, kos­ka se kiin­nos­ti mi­nua. Va­lo­ku­vaa­mi­sen koh­teis­ta ei ol­lut pu­laa ison per­heen äi­ti­nä.

Eräs tyt­tä­ris­täm­me sa­noo, et­tä olen sys­te­maat­ti­nen va­lo­ku­vaa­ja: va­lo­ku­va lap­sis­ta puo­li­vuo­ti­aa­na, 1,5-vuo­ti­aa­na, kou­luun läh­te­vä­nä, rip­pi­ku­va, syn­ty­mä­päi­vä­ku­vat, jou­lu­ku­vat, juh­la­ku­vat, su­vi­seu­ra­ku­vat ja niin edel­leen. Tämä on taan­nut, et­tä lap­sis­ta on edes jol­lain ta­val­la ta­sa­puo­li­ses­ti va­lo­ku­via. Eh­kä se on ku­van­nut myös luon­net­ta­ni. Enem­män kui­ten­kin oli­si pi­tä­nyt ot­taa lä­hi­ku­via ja ku­via ar­jes­ta. On­han toki nii­tä­kin. Lap­si, joka on nu­kah­ta­nut au­ton ko­ne­pel­lin pääl­le, tai pie­ni poi­ka, joka on pit­kän it­kun jäl­keen saa­nut lu­van sa­ha­ta kan­toa. Pal­jon ku­via on las­ten lei­keis­tä.

Va­lo­ku­vaa­mi­sel­la on myös var­jo­puo­len­sa. Juh­lis­sa ka­me­ra on ot­ta­nut osan­sa ajas­ta. Mat­koil­la olen saat­ta­nut ku­va­tes­sa­ni jät­täy­tyä jou­kon jäl­keen. On ol­lut iha­na va­lo­ku­va­ta lä­hei­siä kau­em­paa jos­sain his­to­ri­al­li­ses­sa mai­se­mas­sa. Sit­ten joku lap­sis­ta tus­kas­tu­nee­na sa­noo:

– Mis­sä se mei­dän äi­ti taas luu­haa?

Ker­ran luin, et­tä lap­sel­le on tär­keä näh­dä va­lo­ku­vas­sa it­sen­sä äi­din sy­lis­sä. Piti hä­dis­sään se­la­ta al­bu­mei­ta taak­se­päin. On­ko­han meil­lä sel­lai­sia ku­via? Olen­han it­se yleen­sä ol­lut ku­van ot­ta­ja­na. Puo­li­so­ni on huo­leh­ti­nut usein, et­tä myös mi­nus­ta ote­taan va­lo­ku­va. Hän on lei­kil­lään kyl­lä sa­no­nut, et­tä hä­nen it­sen­sä tar­vit­see muis­taa elä­mäs­tään vain se, min­kä sie­lun­sa sil­mil­lä muis­taa.

Van­ho­ja va­lo­ku­via al­bu­mei­hin jär­jes­tä­es­sä­ni tu­lee sa­man­lai­nen tun­ne, kuin kat­soi­si nuk­ku­vaa las­ta: kuin­ka olen kos­kaan voi­nut her­mos­tua noin iha­nil­le ipa­noil­le, jot­ka suu­rin sil­min kat­so­vat ka­me­raan? Tie­dän toki, mikä säh­lin­ki on saat­ta­nut ol­la en­nen ku­van ot­ta­mis­ta. Jois­ta­kin ku­vis­ta muis­taa vii­man, mikä ku­vaa otet­ta­es­sa ot­ti kas­voi­hin, tai au­rin­gon su­loi­sen läm­mön ku­va­not­to­het­kel­lä. On te­ra­peut­tis­ta käy­dä men­nyt­tä elä­mää läpi va­lo­ku­via kat­so­mal­la.

Myös ko­dis­sa esil­lä ole­vat ku­vat ovat tär­kei­tä. Py­säh­dyn jos­kus pyyk­ki­ko­ri kä­des­sä­ni sei­näl­lä ole­vien las­ten ku­vien tai pii­ron­gin pääl­lä ole­vien vih­ki­ku­vien ää­reen. Saa­tan myös heit­täy­tyä soh­val­le le­väh­tä­mään. Sii­tä nä­kee hy­vin las­ten­las­ten ku­vat vit­rii­ni­kaa­pis­sa. Tu­lee mie­leen toi­vo­mus, et­tä jos­pa mum­mels­son sai­si ol­la edes pik­ku­ril­li­nä hei­dän elä­mäs­sään. Näin pie­ni tyt­tö mum­mul­leen ker­ran lu­pa­si.

Vii­me ke­vät­tal­vel­la il­ta­pi­me­äl­lä läh­dim­me puo­li­so­ni kans­sa kä­ve­lyl­le ky­lä­tie­täm­me pit­kin. En­sim­mäi­sen mut­kan jäl­keen edes­säm­me oli us­ko­mat­to­man kau­nis näky: Syn­kät kor­ke­at kuu­set reu­nus­ti­vat tie­tä, jol­le oli juu­ri sa­ta­nut puh­das lumi. Täy­si kuu lois­ti yl­hääl­lä tien kes­ki­koh­dal­la. Tuli mie­leen: mikä va­lo­ku­vauk­sel­li­nen näky! Tie­sin kui­ten­kin, et­tä jos pa­lai­sin ka­me­raa ha­ke­maan, tun­nel­ma ta­kai­sin tul­les­sa­ni oli­si ohi. Jat­koim­me mat­kaam­me kä­vel­len rin­nak­kain. Tä­män het­ken tu­len var­maan mi­nä­kin muis­ta­maan sie­lun sil­min.

KaijaLahtinen
Olen 67-vuotias äiti, mummu ja anoppi. Koulutukseltani olen sairaanhoitaja. Elämäntyöni olen tehnyt suuren perheen kotiäitinä. Melkein kymmenen vuotta olen ollut myös hoitajana kehitysvammaisten palvelukeskuksessa. Nyt olen eläkkeellä. Pidän käsitöiden tekemisestä, lukemisesta ja radion asiaohjelmien kuuntelusta. Järjestelen myös ruuhkavuosien valokuvia albumeihin. Koen perheiden hyvinvointiin liittyvät asiat tärkeiksi ja arvelen, että tulen pohtimaan tätä aihepiiriä myös kirjoituksissani.