Istuimme pääsiäissunnuntaina mieheni kanssa kesämökin terassilla. Hengitimme luonnonrauhaa. Aurinko paistoi, lempeä tuuli humisi puiden latvuksissa ja linnut täydensivät laulullaan tämän idyllin. Siinä istuessamme ajattelin, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla tällainen paikka. Ei välttämättä mökki tai huvila, myös kannon nokka tai kivi riittää. Paikka, jossa hetkeksi istahtaa ja kuunnella luontoa. Toki hieman myös itseään.
Vaikka meillä on monia ehkäpä kliseisiltäkin tuntuvia mielikuvia Suomen luonnosta, pidän näitä asioita suuressa arvossa. Kuulas kevätilta, koivuissa hiirenkorvat, mullan tuoksu, kaakkurin huuto, laineiden liplatus, elokuun illat, kirkas tähtitaivas, ensilumi, pikkupakkanen.
Raamatussa puhutaan viljelemisestä ja varjelemisesta. Ymmärrän luonnon saatuna lahjana, joka ei ole itsestäänselvyys. Henkilökohtaisen vastuun kantaminen omista teoista ja ympäristöstä on parasta luonnon suojelua.
Muutama vuosi sitten olin työmatkalla Shanghaissa. Tutustuimme erilaisiin hoitopaikkoihin ja sikäläiseen hoitotyön opetukseen. Meille näytettiin myös monta ihmettä ja kummallisuutta. Videoin matkaamme. Kun tulin kotiin, minun oli pakko kuvata lopuksi kirkkaan sinistä taivasta ja auringon paistetta tuomipuun kukissa. Usein mietin matkan aikana ja myös jälkeenpäin, että monet ihmiset tuossa kaupungissa eivät koskaan elämänsä aikana hengitä puhdasta ilmaa eivätkä näe kirkasta taivasta
Luonto on merkinnyt minulle aina paljon. Olen joskus sanonut opiskelijoillekin, että menkää metsään ja halatkaa puita. Tiedän että moni muukin harrastaa puiden halaamista. Tämä voimaresepti sopii monenlaiseen elämäntilanteeseen. Itse valitsen halauspuun tarkkaan, sen pitää olla iso ja vahva puu, yleensä mänty. Kun puuta halaa, voi kuvitella sen voiman. Rosoinen kaarna tuntuu karhealta poskea vasten. Jossain ylhäällä humisee latva.
Yhdessä lempirunoistani Jörg Zink runoilee:
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys