Salla Pätsi
Niinpä tuli pidettyä kesälomaa blogeista. Ajatuksia kyllä tuli ja meni, mutta niiden saattaminen kirjaimiksi ei luonnistunut. Sitä mietti sanamuotoja ja kaikkea muuta, mutta jospa ajatukset olisivat nyt tekeytyneet ja olisi sadonkorjuuaika!
Kesäni meni suurimmalta osin kotosalla, pihasalla ja ulkosalla. Yleensä saapusalla, koska kesätyöni oli taas tässä pihapiirissä, museo-oppaana. Tänä kesänä se painottui viikonloppuihin, mikä ei kokemukseni mukaan ollut mukavin vaihtoehto. Juhlat ja isot seurat kun yleensä ovat juuri kesäviikonloppuina. Seuraradiotahan pystyi taas kuuntelemaan museovieraita odotellessa ja rippijuhlatkin saatiin järjestettyä työn ohessa. Tai toisin päin…
Museossa kävijöitä olisi voinut olla enemmänkin, mutta toisaalta tykkään, että on aikaa henkilökohtaisesti opastaa ja jutella asiakkaiden kanssa. Ja jospa tässäkin laatu korvaa määrän!
Ainoat seurat, joihin kesällä pääsin paikan päälle, oli museolla pidetyt Posion Rauhanyhdistyksen seurat. Se on jo perinne, ja haluamme jatkaa sitä mahdollisuuksien mukaan, koska palaute on ollut niin positiivista ja itsellenikin se on mukava hetki. Museon pirtissä on oma tunnelmansa. Tänä kesänä siellä oli harmooni säestyssoittimena, ja se loi entivanhaista suviseuratunnelmaa ainakin minulle!
Saimme kesän lopuksi vieraiksemme tätejäni ja enon puolisoineen. Oi, miten oli ihana saada lapsuudesta asti tutut ihmiset kylään. Samat ihmiset, eri tupa. (Mummolassa Honkavaaralla oli tupa, meillä täällä sanotaan pirtti.)
Elokuun puolivälissä kävin Jämsän opistolla entisten jämsäläisten kurssilla. Siinäkin oli samaa tuttua ja turvallista oloa. Lapsuudesta tuttuja ihmisiä ja kotiopisto. Toisaalta ennen kurssia mietin, uskallanko kohdata menneisyyteen kuuluneita ihmisiä, koska eihän kaikki sinne liittyvä ole positiivista. Vähän pelottikin, mitkä muistot nousevat mieleen tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten parissa. Vai voiko ajatuksiin ja muistoihin vaikuttaa? Kasvaako se, jota ruokin? Saako negatiivisista muistoista puhua? Olo on hiukan kiusallinen, jos kuuntelee toisten mukavia muistoja ja kokee, ettei itse ole niitä aina jakanut. Samankin tilanteen ovat voineet kokea eri ihmiset eri tavalla. Näitä olen miettinyt ja pyöritellyt mielessäni päätyen siihen, että myös negatiivisista asioista ja kokemuksista pitää voida puhua, ei ehkä kaikille, mutta edes jollekin. Se on jakamista. Vertaistukea. Kokemusta siitä, että minä en ole ainoa epäonnistunut, vaan ihmiselo on kautta aikain ollut aika samanlaista kaikkine koukeroineen.
Menneenä kesänä opin ja koin muun muassa, että vanhuksista tulee taas lapsia, ja että miniät ovat uusien tapojen tuojina, ainakin näin sukutaloon tulleina, kenties jopa koettu uhkaksi talon ja suvun perinteille. Näin on ollut ehkä kautta aikain. Miniät ovat saattaneet olla syypäitä esimerkiksi kynnysten kulumiseen. Verhot ja ulko-oven värikin ovat saattaneet uuden miniän myötä muuttua ihan erilaisiksi, keinutuolikin vaihtaa paikkaa pirtissä!
Sopeutuminen vie aikaa. Se, että tajuaa, että entinen kotini ei olekaan enää minun, vaan jonkun muun. Ja jo se, että siellä joku elää ja asuu, on hyvä juttu! Eikähän mikään muu kuin Jumalan sana säily samana tässä elämässä. Näin sen kuuluukin olla.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys