JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Tah­don voi­ma

5.2.2021 6.15

Juttua muokattu:

1.2. 12:08
2021020112085720210205061500

Sei­son maan­tiel­lä odot­ta­en lin­ja-au­toa. Olen me­nos­sa kou­lus­ta ko­tiin. Ohit­se­ni ajaa hen­ki­lö­au­to­ja. Tun­nis­tan yh­den tu­tun au­ton ja näen au­ton si­säl­lä erään ty­tön. Olen hil­jai­ses­ti ihas­tu­nut hä­neen. Toi­von, et­tä hän vil­kut­tai­si mi­nul­le. Saat­toi hän vil­kut­taa­kin, ai­na­kin niin toi­voin ja ku­vit­te­lin.

Nuo­re­na mie­he­nä, jo ar­mei­jan käy­nee­nä, saa­vuin Hel­sin­kiin. Yk­si mat­ka­kas­si si­säl­si koko omai­suu­te­ni. Olin tu­los­sa töi­hin pää­kau­pun­ki­seu­dul­le ja vä­li­ai­kai­nen asuin­paik­ka­ni oli ys­tä­vä­ni luo­na. Hä­nen pie­ni vuok­ra-asun­ton­sa oli pi­ha­mök­ki. Yk­si huo­ne ja al­ko­vi. Nu­kuin soh­val­la. Tuo ys­tä­vä­ni oli iloi­nen veik­ko – ai­na iloi­nen ja nau­ra­vai­nen. Yk­si eri­kois­piir­re hä­nel­lä oli: hän tyk­kä­si syö­dä voi­ta sel­lai­se­naan.

Sain va­ki­tui­sem­man asun­non erään opis­ke­li­ja­po­jan luo­ta kes­kel­tä Hel­sin­kiä. Olim­me seu­ro­jen jäl­keen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen tu­lo­au­las­sa ja tuo poi­ka ky­syi, tar­vit­see­ko joku asun­toa. Minä tar­vit­sin, ja näin yh­tei­nen asu­mi­sem­me al­koi. Hän oli opis­ke­li­ja ja minä työs­sä­käy­vä. Tu­lin osak­si hä­nen ka­ve­ri­pii­ri­ään. Kul­jim­me ky­läs­sä mo­nes­sa opis­ke­li­ja­käm­päs­sä, ja näin mi­nun­kin ys­tä­vä­pii­ri laa­je­ni.

Kiin­ni­tin huo­mi­o­ni erää­seen let­ti­päi­seen opis­ke­li­ja­tyt­töön. Etäi­ses­ti muis­tin, et­tä olen näh­nyt hä­net joi­ta­kin vuo­sia sit­ten. Ti­lan­ne oli ol­lut vä­hän kum­mal­li­nen. Sei­soim­me jo aluk­si mai­ni­tun ys­tä­väm­me kans­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen edes­sä. Oven edus­tal­la sei­soi kak­si si­sa­rus­ta ja ys­tä­vä­ni sa­noi, et­tä "ota sinä tuo nuo­rem­pi, niin minä otan tuon van­hem­man" ja nau­roi iloi­ses­ti pääl­le. Sii­hen se asia sil­loin jäi­kin.

Muu­ta­man kuu­kau­den ai­ka­na sit­ten kat­sei­ta vaih­det­tiin ja pik­ku­hil­jaa tu­tus­tut­tiin. Oi­ke­as­taan rat­kai­su tuli kuin it­sek­seen ja ke­vääl­lä Us­kon päi­vä­nä pää­tim­me aloit­taa seu­rus­te­lun. Seu­rus­te­lu oli­kin tii­vis­tä jo­ka­päi­väis­tä ta­pai­lua, kä­ve­lyä ja jut­te­lua. Asi­at ete­ni­vät no­pe­as­ti ja Toi­von päi­vä­nä pää­tim­me kih­lau­tu­mi­ses­tam­me. Ju­han­nuk­se­na kau­nii­na kes­ki­ke­sän päi­vä­nä kih­laus sit­ten jul­kis­tet­tiin Vuo­kon lap­suu­den­ko­dis­sa Ala­jär­vel­lä.

Olen jos­kus rii­mi­tel­lyt avi­oi­tu­mi­ses­tam­me seu­raa­vas­ti:

Kum­pu­lan per­heen Vesa

kuk­ka­sen löy­si, va­pus­ta seu­raa­van.

Sor­san­met­säs­tys al­koi sinä päi­vä­nä,

täy­del­li­syy­den tup­la­vuon­na,

kun he avi­o­sa­ta­maan saa­pui­vat.

Häi­hin Ala­jär­ven kirk­koon oli tul­lut lä­hes koko Vuo­kon ko­ti­ky­län väki ja mi­nun su­ku­lai­se­ni Kuu­sa­mos­ta sekä suu­ri jouk­ko ys­tä­viä eri puo­lil­ta Suo­mea. Läm­pi­mäs­sä ja au­rin­koi­ses­sa elo­kuun päi­väs­sä vä­rei­li suur­ta juh­lan tun­tua. Yh­des­sä mor­si­a­me­ni kans­sa kä­ve­lim­me pit­kin kir­kon käy­tä­vää. Lu­paus ra­kas­taa ai­na kuo­le­maan saak­ka, rak­kai­den lä­heis­ten on­nit­te­lut, ys­tä­vien rie­mu ja hil­jen­ty­mi­nen Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le an­toi­vat eväi­tä yh­tei­sen elä­män aloit­ta­mi­sel­le.

Mil­loin ra­kas­tu­mi­nen ta­pah­tui? Pik­ku­hil­jaa ihas­tu­mi­nen muut­tui rak­kau­dek­si. Oli­ko se yk­si het­ki – eh­kä ei, pa­rem­min­kin se on jat­ku­vaa rak­kau­den ko­ke­mis­ta. Nuo­re­na en oi­ke­as­taan poh­ti­nut asi­aa sen kum­mem­min. Nyt van­hem­pa­na ajat­te­len avi­o­lii­ton ar­jen ja ilon ko­ke­nee­na, et­tä rak­kaus on pal­jon tah­to­mis­ta.

Vii­me ke­sä­nä vie­rai­lim­me erään ys­tä­väm­me ko­dis­sa. Hän asui yk­sin. Hä­nen avi­o­liit­ton­sa oli ha­jon­nut. Nyt hä­nen sil­mis­sään siin­si toi­vo. Edes­sä oli uu­si al­ku en­ti­sen avi­o­puo­li­son kans­sa. Syk­syn ai­ka­na odot­te­lim­me uu­tis­ta, mil­loin tuo uu­si avi­o­liit­to­lu­paus to­teu­tuu. Koh­ta iloi­nen uu­ti­nen tu­li­kin. Mo­net ru­kouk­set oli­vat men­neet Tai­vaan Isäl­le, et­tä he löy­täi­si­vät toi­sen­sa uu­del­leen. Puo­li­so oli ot­ta­nut avi­oe­ron me­ne­tet­ty­ään us­kon­sa, mut­ta hän oli saa­nut pa­laa­mi­sen ar­mon. Elä­vä us­ko eheyt­tää elä­män ja saa myös ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä ih­mei­tä ai­kaan.

Avi­o­lii­ton kan­ta­va voi­ma on an­teek­si­an­ta­mus ja se juu­ri uu­dis­taa rak­kaut­ta. On ar­mol­lis­ta, kun voi aloit­taa alus­ta. Yh­tei­nen us­ko, yh­tei­nen toi­vo ja yh­tei­nen rak­kaus an­ta­vat avi­o­liit­toon juu­ri sen voi­man, joka kan­taa päi­väs­tä päi­vään.

Sei­som­me vai­mo­ni kans­sa hiih­to­la­dun vie­res­sä. Lai­tam­me suk­set jal­kaan ja läh­dem­me hil­jal­leen hiih­tä­mään. Pie­ni pak­ka­nen kip­ris­te­lee pos­kis­sa ja eteen avau­tu­va nä­ky­mä lu­mi­si­ne pui­neen on kau­nis. Hiih­däm­me yh­teis­tä la­tua hy­myn väre suu­pie­les­sä.

VesaKumpula
Olen seitsemästä veljeksestä keskimmäinen. Vaimoni ja lapseni pitävät minua milloin minäkin. Joskus hauskana, välillä vakavana, yleensä mietiskelevänä ja pohdiskelevana. Tykkään pienistä asioista ja suurista kokonaisuuksista. Harrastan arvoituksellisuutta ja yllätyksellisyyttä. Lähes koko työurani olen toiminut yrittäjänä. Nyt olen eläkkeellä ja harrastan yritystoimintaa. Minut voi yllättää laittamalla kommenttia sähköpostiini vesa.kumpula@avartum.fi
16.5.2021

Jee­sus ru­koi­li ja sa­noi: "Sen kirk­kau­den, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, olen minä an­ta­nut heil­le, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä." Joh. 17:22

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies