JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Tahdon voima

5.2.2021 6.15

Juttua muokattu:

1.2. 12:08
2021020112085720210205061500

Sei­son maan­tiel­lä odot­ta­en lin­ja-au­toa. Olen me­nos­sa kou­lus­ta ko­tiin. Ohit­se­ni ajaa hen­ki­lö­au­to­ja. Tun­nis­tan yh­den tu­tun au­ton ja näen au­ton si­säl­lä erään ty­tön. Olen hil­jai­ses­ti ihas­tu­nut hä­neen. Toi­von, et­tä hän vil­kut­tai­si mi­nul­le. Saat­toi hän vil­kut­taa­kin, ai­na­kin niin toi­voin ja ku­vit­te­lin.

Nuo­re­na mie­he­nä, jo ar­mei­jan käy­nee­nä, saa­vuin Hel­sin­kiin. Yk­si mat­ka­kas­si si­säl­si koko omai­suu­te­ni. Olin tu­los­sa töi­hin pää­kau­pun­ki­seu­dul­le ja vä­li­ai­kai­nen asuin­paik­ka­ni oli ys­tä­vä­ni luo­na. Hä­nen pie­ni vuok­ra-asun­ton­sa oli pi­ha­mök­ki. Yk­si huo­ne ja al­ko­vi. Nu­kuin soh­val­la. Tuo ys­tä­vä­ni oli iloi­nen veik­ko – ai­na iloi­nen ja nau­ra­vai­nen. Yk­si eri­kois­piir­re hä­nel­lä oli: hän tyk­kä­si syö­dä voi­ta sel­lai­se­naan.

Sain va­ki­tui­sem­man asun­non erään opis­ke­li­ja­po­jan luo­ta kes­kel­tä Hel­sin­kiä. Olim­me seu­ro­jen jäl­keen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen tu­lo­au­las­sa ja tuo poi­ka ky­syi, tar­vit­see­ko joku asun­toa. Minä tar­vit­sin, ja näin yh­tei­nen asu­mi­sem­me al­koi. Hän oli opis­ke­li­ja ja minä työs­sä­käy­vä. Tu­lin osak­si hä­nen ka­ve­ri­pii­ri­ään. Kul­jim­me ky­läs­sä mo­nes­sa opis­ke­li­ja­käm­päs­sä, ja näin mi­nun­kin ys­tä­vä­pii­ri laa­je­ni.

Kiin­ni­tin huo­mi­o­ni erää­seen let­ti­päi­seen opis­ke­li­ja­tyt­töön. Etäi­ses­ti muis­tin, et­tä olen näh­nyt hä­net joi­ta­kin vuo­sia sit­ten. Ti­lan­ne oli ol­lut vä­hän kum­mal­li­nen. Sei­soim­me jo aluk­si mai­ni­tun ys­tä­väm­me kans­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen edes­sä. Oven edus­tal­la sei­soi kak­si si­sa­rus­ta ja ys­tä­vä­ni sa­noi, et­tä "ota sinä tuo nuo­rem­pi, niin minä otan tuon van­hem­man" ja nau­roi iloi­ses­ti pääl­le. Sii­hen se asia sil­loin jäi­kin.

Muu­ta­man kuu­kau­den ai­ka­na sit­ten kat­sei­ta vaih­det­tiin ja pik­ku­hil­jaa tu­tus­tut­tiin. Oi­ke­as­taan rat­kai­su tuli kuin it­sek­seen ja ke­vääl­lä Us­kon päi­vä­nä pää­tim­me aloit­taa seu­rus­te­lun. Seu­rus­te­lu oli­kin tii­vis­tä jo­ka­päi­väis­tä ta­pai­lua, kä­ve­lyä ja jut­te­lua. Asi­at ete­ni­vät no­pe­as­ti ja Toi­von päi­vä­nä pää­tim­me kih­lau­tu­mi­ses­tam­me. Ju­han­nuk­se­na kau­nii­na kes­ki­ke­sän päi­vä­nä kih­laus sit­ten jul­kis­tet­tiin Vuo­kon lap­suu­den­ko­dis­sa Ala­jär­vel­lä.

Olen jos­kus rii­mi­tel­lyt avi­oi­tu­mi­ses­tam­me seu­raa­vas­ti:

Kum­pu­lan per­heen Vesa

kuk­ka­sen löy­si, va­pus­ta seu­raa­van.

Sor­san­met­säs­tys al­koi sinä päi­vä­nä,

täy­del­li­syy­den tup­la­vuon­na,

kun he avi­o­sa­ta­maan saa­pui­vat.

Häi­hin Ala­jär­ven kirk­koon oli tul­lut lä­hes koko Vuo­kon ko­ti­ky­län väki ja mi­nun su­ku­lai­se­ni Kuu­sa­mos­ta sekä suu­ri jouk­ko ys­tä­viä eri puo­lil­ta Suo­mea. Läm­pi­mäs­sä ja au­rin­koi­ses­sa elo­kuun päi­väs­sä vä­rei­li suur­ta juh­lan tun­tua. Yh­des­sä mor­si­a­me­ni kans­sa kä­ve­lim­me pit­kin kir­kon käy­tä­vää. Lu­paus ra­kas­taa ai­na kuo­le­maan saak­ka, rak­kai­den lä­heis­ten on­nit­te­lut, ys­tä­vien rie­mu ja hil­jen­ty­mi­nen Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le an­toi­vat eväi­tä yh­tei­sen elä­män aloit­ta­mi­sel­le.

Mil­loin ra­kas­tu­mi­nen ta­pah­tui? Pik­ku­hil­jaa ihas­tu­mi­nen muut­tui rak­kau­dek­si. Oli­ko se yk­si het­ki – eh­kä ei, pa­rem­min­kin se on jat­ku­vaa rak­kau­den ko­ke­mis­ta. Nuo­re­na en oi­ke­as­taan poh­ti­nut asi­aa sen kum­mem­min. Nyt van­hem­pa­na ajat­te­len avi­o­lii­ton ar­jen ja ilon ko­ke­nee­na, et­tä rak­kaus on pal­jon tah­to­mis­ta.

Vii­me ke­sä­nä vie­rai­lim­me erään ys­tä­väm­me ko­dis­sa. Hän asui yk­sin. Hä­nen avi­o­liit­ton­sa oli ha­jon­nut. Nyt hä­nen sil­mis­sään siin­si toi­vo. Edes­sä oli uu­si al­ku en­ti­sen avi­o­puo­li­son kans­sa. Syk­syn ai­ka­na odot­te­lim­me uu­tis­ta, mil­loin tuo uu­si avi­o­liit­to­lu­paus to­teu­tuu. Koh­ta iloi­nen uu­ti­nen tu­li­kin. Mo­net ru­kouk­set oli­vat men­neet Tai­vaan Isäl­le, et­tä he löy­täi­si­vät toi­sen­sa uu­del­leen. Puo­li­so oli ot­ta­nut avi­oe­ron me­ne­tet­ty­ään us­kon­sa, mut­ta hän oli saa­nut pa­laa­mi­sen ar­mon. Elä­vä us­ko eheyt­tää elä­män ja saa myös ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä ih­mei­tä ai­kaan.

Avi­o­lii­ton kan­ta­va voi­ma on an­teek­si­an­ta­mus ja se juu­ri uu­dis­taa rak­kaut­ta. On ar­mol­lis­ta, kun voi aloit­taa alus­ta. Yh­tei­nen us­ko, yh­tei­nen toi­vo ja yh­tei­nen rak­kaus an­ta­vat avi­o­liit­toon juu­ri sen voi­man, joka kan­taa päi­väs­tä päi­vään.

Sei­som­me vai­mo­ni kans­sa hiih­to­la­dun vie­res­sä. Lai­tam­me suk­set jal­kaan ja läh­dem­me hil­jal­leen hiih­tä­mään. Pie­ni pak­ka­nen kip­ris­te­lee pos­kis­sa ja eteen avau­tu­va nä­ky­mä lu­mi­si­ne pui­neen on kau­nis. Hiih­däm­me yh­teis­tä la­tua hy­myn väre suu­pie­les­sä.

VesaKumpula
Olen seitsemästä veljeksestä keskimmäinen. Vaimoni ja lapseni pitävät minua milloin minäkin. Joskus hauskana, välillä vakavana, yleensä mietiskelevänä ja pohdiskelevana. Tykkään pienistä asioista ja suurista kokonaisuuksista. Harrastan arvoituksellisuutta ja yllätyksellisyyttä. Lähes koko työurani olen toiminut yrittäjänä. Nyt olen eläkkeellä ja harrastan yritystoimintaa. Minut voi yllättää laittamalla kommenttia sähköpostiini vesa.kumpula@avartum.fi
VesaKumpula

”Tuli tuikkaa pärehessä”

16.12.2022 6.00
VesaKumpula

”Kotisiioni – onko se joku kotona oleva ikoni?”

9.11.2022 6.00
VesaKumpula

"Vaikka raha ei tuo onnea, kyllä se helpottaa elämää"

29.9.2022 6.10
VesaKumpula

Lapsi tuo siunauksen tullessaan – suurperheen isän ajatuksia

13.9.2022 6.00
VesaKumpula

Apua voi saada yllättävissä tilanteissa

5.8.2022 7.20
VesaKumpula

Tahdon

1.7.2022 6.00
VesaKumpula

Kummin tehtävä

28.5.2022 6.00
VesaKumpula

Ystävyys

2.5.2022 6.00
VesaKumpula

Kuolema koskettaa

3.3.2022 7.00
VesaKumpula

Myhäilevä hymy

17.1.2022 6.00
VesaKumpula

Kengät

24.11.2021 6.00
VesaKumpula

Seurapenkkimuistoja vuosikymmenten varsilta

3.11.2021 6.15
VesaKumpula

Käänteentekevä suviseuramatka

9.10.2021 6.00
VesaKumpula

Aivoverenkiertohäiriö

7.9.2021 7.00
VesaKumpula

Opistoa viidessä sukupolvessa

9.8.2021 7.00
VesaKumpula

Kelpuutammeko vain "hyvät" omiksi ystäviksemme?

8.7.2021 10.59
VesaKumpula

Sitä ihmistä en halua tavata koskaan

13.6.2021 7.05
VesaKumpula

Anna minulle aikaa!

11.5.2021 7.05
VesaKumpula

Onneksi olette olemassa, ystävät

18.4.2021 6.15
VesaKumpula

Yksin

18.3.2021 7.05
VesaKumpula

Iloa elämään

23.2.2021 7.00
VesaKumpula

Älkää pelätkö

21.12.2020 6.05
VesaKumpula

Isä

7.11.2020 6.05
VesaKumpula

Jospa kuitenkin

18.10.2020 6.00
VesaKumpula

Työtä voi löytyä yllättävistä paikoista

2.10.2020 7.05
VesaKumpula

He saivat toisensa

20.7.2020 6.15
VesaKumpula

Yrittänyttä ei laiteta

13.6.2020 6.00
VesaKumpula

Kirje äidilleni

11.5.2020 6.35
VesaKumpula

Uusi normaali

18.4.2020 6.25
VesaKumpula

Kotipesän neljä vuosikymmentä

9.3.2020 6.15
VesaKumpula

Silmiä avaava kurssiviikonloppu

9.2.2020 6.30
VesaKumpula

Äiti

4.1.2020 6.01
23.5.2024

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. 1. Kor. 12:4–5

Viikon kysymys