Mi­nul­la on ra­dio omas­sa ma­kuu­huo­nees­sa­ni. Lai­tan sen pääl­le heti, kun he­rään. Siel­tä kuu­luu su­vi­seu­ra­kan­san lau­lu, tut­tu tur­val­li­nen lau­lu. Kuun­te­len het­ken, nou­sen ja alan lait­ta­maan kah­vet­ta tu­lel­le. Poi­ka­ni anop­pi he­rää toi­ses­sa huo­nees­sa. Hän on tul­lut meil­le viet­tä­mään kans­sa­ni ra­di­o­su­vi­seu­ro­ja. Syöm­me aa­mu­pa­lan. Sit­ten lai­tam­me kiik­ku­tuo­lit vas­ta­tus­ten ja ra­di­on pöy­däl­le. Is­tum­me pai­koil­lam­me jo hy­vis­sä ajoin en­nen kuin en­sim­mäi­nen seu­ra­pu­he al­kaa.

Muis­tan hy­vin en­sim­mäi­set Su­vi­seu­ra­ni vuon­na 1945 Ni­va­las­sa. Olin sil­loin 18-vuo­ti­as. Me­nim­me sin­ne ju­nan här­kä­vau­nus­sa. Mei­tä oli va­jaa kym­me­nen nuor­ta Kui­va­nie­mel­tä. Ro­va­nie­mel­tä tuli sa­man ver­ran nuo­ria sa­maan vau­nuun. Nu­kuim­me Su­vi­seu­rois­sa ol­ki­pat­joil­la vin­til­lä sis­kon­pe­dis­sä. Ei sil­loin ol­lut telt­to­ja ja asun­to­vau­nu­ja niin kuin ny­ky­ään. Ei ol­lut suih­ku­ja­kaan. Ne oli­vat en­sim­mäi­set Su­vi­seu­rat so­tien jäl­keen, mut­ta en minä osan­nut sitä sil­loin aja­tel­la. Olin nuo­ri ja nau­tin vain sii­tä, et­tä pää­sin pai­kal­le. Noi­den Su­vi­seu­ro­jen jäl­keen olen käy­nyt mo­net, mo­net su­vi­seu­rat. Kun omat lap­se­ni oli­vat pie­niä, sil­loin saat­toi usei­ta­kin ker­to­ja jää­dä vä­liin, mut­ta pää­o­sin olen sin­ne ai­na men­nyt. Nel­jä, vii­si vuot­ta sit­ten to­te­sin en­sim­mäi­sen ker­ran, et­tä en jak­sa enää läh­teä. Ikää on jo niin pal­jon ja liik­ku­mi­nen ken­täl­lä vaa­tii voi­mia. Tie­ten­kin Su­vi­seu­roi­hin oli­si teh­nyt ko­vas­ti mie­li, mut­ta täy­tyi vain hy­väk­syä, et­tä elä­mä on nyt näin.

Sii­nä me is­tum­me kii­kuis­sam­me, minä ja poi­ka­ni anop­pi. Ra­di­os­ta kuu­luu seu­ra­pu­he. Se on tär­kein­tä. Ar­jen kes­kel­lä tar­vit­see an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia. Kat­see­ni ihai­lee pa­rin sa­dan met­rin pääs­sä nä­ky­vää vir­taa­vaa Kii­min­ki­jo­kea. Sii­nä on hyvä ol­la. Vä­lil­lä teem­me ruu­an. Em­me vä­li­tä Su­vi­seu­ro­jen ai­ka­tau­luis­ta, vaan syöm­me sil­loin, kun on näl­kä, juom­me kah­vit sil­loin, kun te­kee mie­li. Sit­ten is­tum­me taas kiik­ku­tuo­liin ja kuun­te­lem­me. Lau­lu­jen ai­ka­na jut­te­lem­me aja­tuk­sis­ta, joi­ta seu­ra­pu­heet tai ra­dio-oh­jel­mat ovat he­rät­tä­neet. Su­vi­seu­ra­ra­di­on kaut­ta tu­le­va tun­nel­ma tart­tuu mei­hin. Tun­tuu tur­val­li­sel­ta, kun vie­rel­lä on sel­lai­nen mat­ka­ys­tä­vä. Yh­des­sä kuun­te­lem­me seu­ro­ja puhe toi­sen­sa pe­rään mon­ta päi­vää. Vä­lil­lä tu­lee ikä­vä Su­vi­seu­roi­hin. Oli­si mu­ka­va näh­dä ys­tä­viä, lap­sia ja las­ten­lap­sia, ket­kä ovat men­neet sin­ne. Toi­saal­ta täs­sä on rau­hal­lis­ta, tu­lee kes­ki­tyt­tyä pu­hei­siin pa­rem­min.

Su­vi­seu­ra­ra­di­on oh­jel­mis­ta en kek­si pa­ran­ta­mi­sen va­raa. Kaik­ki on hy­vää. Olen jo niin van­ha, et­ten muis­ta mi­tään yk­sit­täis­tä het­keä, jol­loin seu­ra­ra­di­on kuun­te­lu oli­si tun­tu­nut eri­tyi­sen hy­väl­tä, mut­ta sen voin sa­noa, et­tä nii­tä het­kiä on pal­jon. Ha­lu­an toi­vot­taa voi­mia niil­le ih­mi­sil­le, jot­ka ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta te­ke­vät. Se on mer­kit­tä­vää työ­tä. Te mah­dol­lis­tat­te Su­vi­seu­rat myös meil­le, jot­ka em­me pää­se tu­le­maan pai­kal­le. Tänä vuon­na Su­vi­seu­rat ovat lä­hel­lä ko­ti­a­ni ja pää­sen eh­kä käy­mään ken­täl­lä­kin, mut­ta suu­rim­man osan kuun­te­len yhä ra­di­os­ta. Ha­lu­ai­sin roh­kais­ta jää­mään ra­di­o­su­vi­seu­roi­hin mui­ta­kin sel­lai­sia ih­mi­siä, keil­lä ei enää ole voi­mia läh­teä. Vaik­ka sin­ne te­kee ko­vas­ti mie­li, näin­kin on hyvä. Ai­to su­vi­seu­ra­tun­nel­ma tu­lee lä­hel­le ko­to­na­kin. Eri­tyi­sen pal­jon miel­tä läm­mit­tä­vät pos­ti­kor­tit, joi­ta ys­tä­vät ja su­ku­lai­set lä­het­tä­vät Su­vi­seu­rois­ta.

Seu­ra­ra­dio on pääl­lä sil­loin­kin, kun syöm­me il­ta­pa­laa. Kuun­te­lem­me il­lan vii­mei­sen seu­ra­pu­heen ja il­ta­lau­lun. Sen jäl­keen on hyvä het­ki sam­mut­taa ra­dio. Teen il­ta­toi­met, me­nen sän­kyyn. Mie­tin päi­vän ai­ka­na kuu­le­mi­a­ni seu­ra­pu­hei­ta. Muis­tan lap­si­a­ni ja las­ten­lap­si­a­ni, jot­ka ovat siel­lä pai­kan pääl­lä. Sii­hen on tur­val­lis­ta nu­kah­taa.

Toi­ni Vänt­ti­lä, 92 vuot­ta