Minulla on radio omassa makuuhuoneessani. Laitan sen päälle heti, kun herään. Sieltä kuuluu suviseurakansan laulu, tuttu turvallinen laulu. Kuuntelen hetken, nousen ja alan laittamaan kahvetta tulelle. Poikani anoppi herää toisessa huoneessa. Hän on tullut meille viettämään kanssani radiosuviseuroja. Syömme aamupalan. Sitten laitamme kiikkutuolit vastatusten ja radion pöydälle. Istumme paikoillamme jo hyvissä ajoin ennen kuin ensimmäinen seurapuhe alkaa.
Muistan hyvin ensimmäiset Suviseurani vuonna 1945 Nivalassa. Olin silloin 18-vuotias. Menimme sinne junan härkävaunussa. Meitä oli vajaa kymmenen nuorta Kuivaniemeltä. Rovaniemeltä tuli saman verran nuoria samaan vaunuun. Nukuimme Suviseuroissa olkipatjoilla vintillä siskonpedissä. Ei silloin ollut telttoja ja asuntovaunuja niin kuin nykyään. Ei ollut suihkujakaan. Ne olivat ensimmäiset Suviseurat sotien jälkeen, mutta en minä osannut sitä silloin ajatella. Olin nuori ja nautin vain siitä, että pääsin paikalle. Noiden Suviseurojen jälkeen olen käynyt monet, monet suviseurat. Kun omat lapseni olivat pieniä, silloin saattoi useitakin kertoja jäädä väliin, mutta pääosin olen sinne aina mennyt. Neljä, viisi vuotta sitten totesin ensimmäisen kerran, että en jaksa enää lähteä. Ikää on jo niin paljon ja liikkuminen kentällä vaatii voimia. Tietenkin Suviseuroihin olisi tehnyt kovasti mieli, mutta täytyi vain hyväksyä, että elämä on nyt näin.
Siinä me istumme kiikuissamme, minä ja poikani anoppi. Radiosta kuuluu seurapuhe. Se on tärkeintä. Arjen keskellä tarvitsee anteeksiantamuksen evankeliumia. Katseeni ihailee parin sadan metrin päässä näkyvää virtaavaa Kiiminkijokea. Siinä on hyvä olla. Välillä teemme ruuan. Emme välitä Suviseurojen aikatauluista, vaan syömme silloin, kun on nälkä, juomme kahvit silloin, kun tekee mieli. Sitten istumme taas kiikkutuoliin ja kuuntelemme. Laulujen aikana juttelemme ajatuksista, joita seurapuheet tai radio-ohjelmat ovat herättäneet. Suviseuraradion kautta tuleva tunnelma tarttuu meihin. Tuntuu turvalliselta, kun vierellä on sellainen matkaystävä. Yhdessä kuuntelemme seuroja puhe toisensa perään monta päivää. Välillä tulee ikävä Suviseuroihin. Olisi mukava nähdä ystäviä, lapsia ja lastenlapsia, ketkä ovat menneet sinne. Toisaalta tässä on rauhallista, tulee keskityttyä puheisiin paremmin.
Suviseuraradion ohjelmista en keksi parantamisen varaa. Kaikki on hyvää. Olen jo niin vanha, etten muista mitään yksittäistä hetkeä, jolloin seuraradion kuuntelu olisi tuntunut erityisen hyvältä, mutta sen voin sanoa, että niitä hetkiä on paljon. Haluan toivottaa voimia niille ihmisille, jotka kesäseuraradiota tekevät. Se on merkittävää työtä. Te mahdollistatte Suviseurat myös meille, jotka emme pääse tulemaan paikalle. Tänä vuonna Suviseurat ovat lähellä kotiani ja pääsen ehkä käymään kentälläkin, mutta suurimman osan kuuntelen yhä radiosta. Haluaisin rohkaista jäämään radiosuviseuroihin muitakin sellaisia ihmisiä, keillä ei enää ole voimia lähteä. Vaikka sinne tekee kovasti mieli, näinkin on hyvä. Aito suviseuratunnelma tulee lähelle kotonakin. Erityisen paljon mieltä lämmittävät postikortit, joita ystävät ja sukulaiset lähettävät Suviseuroista.
Seuraradio on päällä silloinkin, kun syömme iltapalaa. Kuuntelemme illan viimeisen seurapuheen ja iltalaulun. Sen jälkeen on hyvä hetki sammuttaa radio. Teen iltatoimet, menen sänkyyn. Mietin päivän aikana kuulemiani seurapuheita. Muistan lapsiani ja lastenlapsiani, jotka ovat siellä paikan päällä. Siihen on turvallista nukahtaa.
Toini Vänttilä, 92 vuotta
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys