Suviseurat tulevat lähelle joka vuosi. Media välittää tietoa kanakeiton hinnasta ja varoittaa tielläliikkujia ruuhkista. Netin keskustelupalstoilla iloitaan, kun oma kotikatu hiljenee lapsiperheistä. Työpaikoilla järjestellään lomapäiviä. Saavatko suviseuroihin lähtijät vapaata, kenen toiveet otetaan huomioon?
Oulun seudulla vanhoillislestadiolaisuus on yhtä aikaa lähellä ja kaukana. Lähellä, koska uskovaisia on paljon. Monilla on myös jokin kytkös vanhoillislestadiolaisuuteen vaikkapa sukulaisten tai työkavereiden kautta. Näillä tienoin ei liene yhtään ihmistä, jolla ei olisi näkemystä lestadiolaisuudesta. Kuitenkin tämä herätysliike tuntuu olevan kaukana, kuin muurin takana: avoimet kohtaamiset toisin ajattelevien tai uskovien kanssa ovat valitettavan harvinaisia. Helpompi on kuulla mielipiteitä ja näkemyksiä, jotka nousevat yleistysten, ikävien kokemusten tai omien päätelmien pohjalta.
Kun minulle on puhuttu kielteisesti vanhoillislestadiolaisuudesta, olen monesti hävennyt – juonut kahvini nopeasti loppuun työpaikan pöydässä. Ei ole ollut sanoja, mutta olen jäänyt miettimään kuulemaani. Jossain vaiheessa ymmärsin, että minun ei tarvitse selittää. Voin olla vapaasti oma itseni.
Miten on mahdollista, että kielteisen julkisuuskuvan omaava herätysliike kerää viikonloppuisin tuhansia ihmisiä seuroihin? Miten on mahdollista, että vuodesta toiseen Suviseurat ovat Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma? Ohjelma on aina sama, virsiä ja saarnoja. Miten se voi kerätä myös nuoria ihmisiä yhteen? Vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden ydin ei ole väitetyissä säännöissä eikä kielloissa, ulkoapäin katsoessa sitä voi olla vaikea käsittää.
Ydin on pelastetun ilossa. Kylmästä merestä pelastettu ihminen on kiitollinen. ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin? Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun, he itse kaatuvat, vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan. Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi, vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää” (Ps. 27:1–3). Ihminen, joka on saanut tiukassa tilanteessa kokea Jumalan rauhaa joka käy yli ihmisymmärryksen, tietää, mistä voima tulee. Sellaisen haluaisi säilyttää.
Miten pysyn turvassa? Kunnioittava ja avoin suhtautuminen erilaisiin ihmisiin avaa mahdollisuuksia. Ennakkoluuloista kiinni pitäen jännite erilaisten maailmojen välillä säilyy. Ihmiset ovat kaikkialla pohjimmiltaan samanlaisia. Yhteistä on aina synti. Uskovainenkin ihminen on yhtä lailla perisynnin turmelema, mutta armahdettu. Me kaikki tarvitsemme rohkeutta ja armon kirkastamaa mieltä kohdatessamme toisiamme ja vieraampiamme.
Suviseuroihin ovat kaikki aidosti tervetulleita. Siellä saa rauhassa syödä kanakeittoa ja kulkea ympäriinsä kenenkään häiritsemättä. Armoa elämäänsä tarvitseva otetaan ystävänä vastaan. Ei niin suurta taakkaa, ettei sitä saisi keventää.
Teksti: Laura Nummikivi
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys