JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Vaateaitassa

15.7.2019 6.56

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190715065600

Pi­ha­pii­rim­me reu­nas­sa on pu­nai­nen hir­si­ait­ta. Ra­ken­nus on ol­lut sii­nä niin kau­an kuin minä muis­tan ja vuo­si­lu­ku­mer­kin­tö­jen pe­rus­teel­la pal­jon kau­em­min. Ra­ken­nus on jos­sain vai­hees­sa tuo­tu ja koot­tu ny­kyi­sel­le pai­kal­leen kah­des­ta osas­ta. Ait­ta­ra­ken­nus on kak­si­ker­rok­si­nen, ja sii­nä on yh­teen­sä kah­dek­san ait­taa.

Mum­mo ja äi­ti käyt­ti­vät ylä­ker­rok­sen ai­tois­ta ni­miä: jy­vä­ait­ta, ren­ki­ait­ta, jau­ho­ait­ta ja nuk­ku­mi­sait­ta. Ala­ker­ran ai­tat oli­vat hei­dän pu­heis­saan: liha-ait­ta, ro­ju­ait­ta, elo­ait­ta/jau­ho­ait­ta ja vaa­te­ait­ta. Jau­ho­ait­to­jen vä­lil­lä me­nee si­säl­lä por­taat. Lap­se­na se oli mi­nus­ta hie­no asia.

Haa­vei­lin jos­kus omas­ta kak­si­ker­rok­si­ses­ta ai­tas­ta. Vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä ait­to­jen ni­mis­sä on ta­pah­tu­nut muu­ta­mia muu­tok­sia. Ren­ki­ai­tan ni­mek­si on va­kiin­tu­nut aar­re­ait­ta, kos­ka tuo­hon ait­taan on ker­ty­nyt van­haa ta­va­raa. Tä­män kir­joi­tuk­sen ta­pah­tu­mat liit­ty­vät eni­ten vaa­te­ait­taan, joka on pu­he­kie­les­sä na­ve­tan­puo­lei­nen ala-ait­ta.

Kou­lu­tyt­tö­nä minä nu­kuin vuot­ta van­hem­man sis­ko­ni In­ke­rin eli In­ken kans­sa vaa­te­ai­tas­sa mo­ne­na ke­sä­nä. Ait­ta lai­tet­tiin ke­sä­kun­toon ke­vät­juh­la­vii­kol­la. Vuo­de­vaat­teet eli re­ki­peit­to, ol­ki­pat­jat ja tyy­nyt tuu­le­tet­tiin. Sei­nät rip­sut­tiin ja lat­tia luu­tut­tiin. Lat­ti­al­le otet­tiin ai­tan or­rel­ta pie­ni mat­to. Sii­vouk­sen lo­puk­si teki mie­li lait­taa luon­non­kuk­kia mal­jak­koon. Tou­ko­kuun lo­pus­sa pi­ha­pii­ris­sä ei ol­lut juu­ri va­lin­nan­va­raa. Niin­pä toim­me ait­taan tuo­me­nok­sia. Al­kuil­las­ta ne näyt­ti­vät kau­niil­ta ja tuok­sui­vat hy­väl­le. En­nen yö­tä ne oli pak­ko nos­taa ulos.

Nu­kuin In­ken kans­sa yh­tei­ses­sä puu­sän­gys­sä yh­tei­sen re­ki­pei­ton al­la. Re­ki­pei­tos­sa oli toi­nen puo­li lam­paan­kar­vaa ja toi­nen puo­li äi­tim­me ku­to­maa vil­la­kan­gas­ta. Peit­to oli käy­tän­nöl­li­nen. Se so­vel­tui tal­vi­pak­ka­sel­la he­vo­sen re­keen ja ke­säl­lä ait­ta­pei­tok­si.

Jos­kus joku ka­ve­reis­ta oli tu­los­sa In­ken ja mi­nun li­säk­si ait­taan nuk­ku­maan. Tuol­loin tar­vit­tiin kol­mas nuk­ku­ma­paik­ka. Puu­sän­kyyn mah­tui kyl­lä kol­me nuk­ku­jaa vie­rek­käin, kun jo­kai­nen lait­toi ja­lat sa­mal­la ta­val­la kouk­kuun. Ai­tas­sa oli kan­gas­pääl­lys­tei­nen puu­run­koi­nen soh­va­sän­ky, jota meil­lä sa­not­tiin ses­lon­gik­si. Se oli nuk­ku­ma­pai­kak­si kova, mut­ta pää­tim­me ko­keil­la, voi­si­ko sii­nä nuk­kua. So­vim­me, et­tä se, joka pys­tyy nuk­ku­maan ses­lon­gin pääl­lä, on in­ti­a­lai­nen fa­kii­ri.

Ai­tan oves­sa oli iso luk­ko, joka oli mei­dän mie­les­tä han­ka­la käyt­tää. Avain­kin oli noin 30 sent­tiä pit­kä. Pi­dim­me kui­ten­kin oven lu­kos­sa. Sil­loin saa­toim­me luot­taa, et­tei­vät kis­saa isom­mat kul­ki­jat pää­se si­säl­le. Kis­soil­le oli oven ala­reu­nas­sa kolo. Va­li­tet­ta­vas­ti kis­sa­ko­loa käyt­ti­vät al­ku­ke­säs­tä iti­kat ja lop­pu­ke­säs­tä kär­pä­set. Kum­mat­kin op­pi­vat kier­tä­mään nas­toil­la kiin­ni­tet­ty­jä kan­gas­pa­la­sia.

Ai­tas­sa oli mu­ka­va kuun­nel­la sa­teen ro­pi­naa. Sii­hen liit­tyi se po­si­tii­vi­nen puo­li, et­tä saim­me ol­la ka­ton al­la sa­teel­ta suo­jas­sa. Käy­tim­me tätä po­si­tii­vis­ta ajat­te­lua In­ken kans­sa myös uk­ko­sel­la. Opet­te­lim­me kes­kit­ty­mään si­säl­lä oloon sa­la­moi­den ja jy­ri­nän pel­kää­mi­sen si­jas­ta. Us­kon saa­nee­ni ”nois­ta har­joi­tuk­sis­ta” pe­rus­tan sil­le, et­tä en pel­kää uk­kos­ta.

Luul­ta­vas­ti mi­nun mie­li­ku­vi­tuk­se­ni oli par­haim­mil­laan noi­na ke­säi­si­nä il­toi­na, kun In­ke ja minä “ol­tiin A:ta”. Se oli mei­dän kah­den oma mie­li­ku­vi­tus­maa­il­ma, jo­hon ei kos­kaan osal­lis­tu­nut ke­tään mui­ta. Saa­toim­me jat­kaa ai­em­pia ta­ri­noi­ta tai kek­siä uu­det hen­ki­löt. Pää­hen­ki­löt te­ki­vät ja sai­vat mo­nen­lais­ta, mitä me juu­ri ja juu­ri osa­sim­me ku­vi­tel­la ja haa­veil­la. Eh­kä nois­sa ku­vi­tel­mis­sa oli sa­mo­ja ai­nek­sia kuin tä­män päi­vän tyt­tö­jen Bar­bie-lei­keis­sä.

Muis­tan, mi­ten meil­lä oli yh­te­nä il­ta­na taas ol­lut In­ken kans­sa hy­vät yh­tei­set ju­tut. Poh­dim­me, voi­ko kah­del­la ih­mi­sel­lä ol­la myös yh­tei­set aja­tuk­set. Voi­si­ko tuol­lai­nen pi­sim­mäl­le vie­ty­nä joh­taa sii­hen, et­tä kah­del­ta tyy­nyl­tä nou­see yh­tei­nen uni? Ku­kaan ei ole vie­lä rat­kais­sut tuo­ta poh­din­taa­ni.

Konk­reet­ti­sem­paa vaih­te­lua ait­tail­toi­hin saa­tiin lä­hi­kir­jas­tos­ta. Luim­me lai­na­kir­jo­ja niin myö­hään, kuin hä­mär­ty­väs­sä il­las­sa suin­kin näki. Isä oli vä­hän sitä miel­tä, et­tä minä ja In­ke saim­me jo kou­lu­tyt­töi­nä sil­mä­la­sit ni­me­no­maan hä­mä­räs­sä ai­tas­sa lu­ke­mi­sen vuok­si. To­sin sil­mä­la­se­ja al­koi noi­hin ai­koi­hin ol­la myös ai­tat­to­mien per­hei­den lap­sil­la. Jos­kus har­voin meil­lä oli mark­ka ra­haa. Sil­lä sai tuo­hon ai­kaan pus­sin Fa­ze­rin Par­hai­ta. Jom­pi kum­pi meis­tä pyö­räi­li kaup­paan en­nen il­taa. Voin vie­lä­kin tun­tea vaih­te­le­van kar­kin maun ja ru­ti­nan suus­sa­ni.

Van­him­mat vel­je­ni Mat­ti ja Ta­pa­ni nuk­kui­vat jos­sain vai­hees­sa ylä­ker­ran nuk­ku­mi­sai­tas­sa. Ke­säi­nen ait­ta­kau­si sai ai­van uu­sia ulot­tu­vuuk­sia, kun Mat­ti al­koi käy­dä Jo­en­suus­sa seu­rois­sa ja il­ta­ky­läs­sä. Kun Mat­ti pa­la­si ko­tiin klo 23.15 lin­ja-au­tol­la, hä­nel­lä oli ai­tan­por­tail­la kii­tol­li­nen kuu­li­ja­kun­ta. Ma­tin ko­ke­muk­set ava­si­vat mi­nul­le uu­den maa­il­man: iso seu­ra­paik­ka, uu­sia ni­miä, uu­sia ky­lä­paik­ko­ja, uu­sia ta­po­ja viet­tää ai­kaa yh­des­sä. Vä­hi­tel­len nuo kuu­lu­mi­set toi­vat lu­kui­sia len­to­pal­lo­pe­le­jä ja nuo­ti­o­kah­ve­ja myös mei­dän ai­tan taak­se ja pi­ha­pii­riin.

LiisaHuusko
Olen leiponut niin kauan kuin muistan. Aloitin leipomisen varpaillaan kurottaen. Sen jälkeen sekä leipomista että kurottelua jatkui monen vuosikymmenen ajan. Nyt molemmat ovat asettuneet pieniin kotitarpeisiin. Minulla on kokemusta työelämästä, työelämän ulkopuolelta ja siltä väliltä. Nykyarjessa mietin monenlaisia asioita eri näkökulmista ja eri aikajänteillä. Yritän säästää voimia pahan päivän varalle. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: liisaelina.huusko(at)gmail.com